Poets of the Fall: Jealous Gods (Insomniac)

Kansainvälisestikin menestyneen ja eräänlaisena Sunrise Avenuen murjottavana sukulaispoikana näyttäytyvän Poets of the Fallin kurssi ei ole merkittävästi muuttunut kuudennen pitkäsoiton perusteella.

Tuore Jealous Gods rakentuu edeltäjiensä tapaan mollivoittoisten, syntetisaattoreilla somistettujen ja perusvarmasti puksuttavien modernien rock-vetojen varaan.

Paikoin meiningissä erottuu aiempaa enemmän kunnianhimoa ja soiton riemua. Tästä hyvä esimerkki on levyn instrumentaali-iloittelu Rogue, joka säkenöivine sooloineen ja muutamine koukkuineen lähestyy jo hieman kevyttä progeilua.

Roguen ja oikeastaan koko pitkäsoiton keskeisin ongelma on kuitenkin sekä ilmaisua että tuotantoa kalvava värittömyys ja syvyyden puute. Yrityksestä huolimatta se viimeinen kappaleet eloon herättävä puhallus jää jatkuvasti puolitiehen.

Toinen puuttuva palanen on tämän konseptin musiikille välttämätön selkeä hittibiisi. Levyn avaava singlelohkaisu Daze käy melko lähellä, mutta toisaalta työntyy pois kertosäkeensä veret seisauttavilla falseteilla.

Levyä ja koko yhtyettä leimaavan melankolisuuden toivoisi kuuluvan enemmän inspiraationlähteenä kuin stailausvalintana.