Pyhimys yritti vaikuttaa keikka-arvioon jo ennen sen kirjoittamista – Paviljongin-keikkaa vaivasi päälleliimattu konsepti

Arvio: Pyhimys Paviljongissa 23.2.2019.

Pari uskomatonta asiaa.

Vuosi sitten en olisi missään nimessä uskonut, kuinka iso artisti Pyhimyksestä tulisi ennen kuin siirrytään vuoteen 2019. Tapa poika (2018) oli parin hyvän pophitin ohella varsin keskinkertainen, itsensä turhan liian vakavasti ottava, levyllinen keskiluokkaista ja -ikäistä pedagogiräppiä, jossa oltiin huolissaan älypuhelimien tärvelemästä sukupolvesta. Liika yrittäminen paistoi läpi.

Tapa poika voitti lopulta Emma-gaalassa Vuoden albumi -kategorian. Sen lisäksi Pyhimys pokkasi myös viisi muuta Emmaa, esimerkiksi Jättiläinen-hitistä, joka oli Suomen viime vuoden kuunnelluin kappale Spotifyssa.

En olisi myöskään uskonut, että lauantai-iltana Paviljongissa pidetyn Pyhimys-keikan päätyttyä artisti yrittäisi vaikuttaa konsertista kirjoitettavaan arvioon. Instagramissa artisti kirjoitti näin: “Toivottavasti saitte mitä halusitte ja kerrotte sen rehellisen mielipiteen (vaikka kriittisenkin) frendille, niin päästään jatkossakin rakentamaan näitä vähän erikoisempia hässäköitä mielikuvitus, eikä isous edellä. Ei sit liikaa vituta se @arttuseppanen tuleva konserttiarvio, jossa kerrotaan, miten tää ei ollu sitä mitä hänen mielestään olis pitäny. Jaan sen sit erikseen ku ilmestyy.”

Suoraan kriitikolle osoitettu kuittailu ja marttyyriksi asettautuminen tällä tavoin ennakkoon on poikkeuksellista. Laitetaan sanat kriitikon suuhun. Näin artisti pyrkii vaikuttamaan tekstin vastaanottoon jo etukäteen. Jos arvostelussa kritisoidaan, artisti pääsee sanomaan “mitä minä sanoin”. Artisti voi yrittää osoittaa, että hän tiesi jo ennakkoon mitä kriitikko kirjoittaa ja näin mitätöidä kriitikon ammattitaitoa.

Toisaalta kirjoittajalle osoitetaan painetta kirjoittaa toiseen eli positiivisempaan sävyyn kuin mitä artisti ennakoi.

Ja vielä kolmas uskomaton asia on se, että ylipäätään kirjoitan edellä olevia ja näitä tulevia virkkeitä konserttiarvioon. Kun Pyhimys laittoi minulle vielä sunnuntaiaamuna Instagramissa viestiä, oli pakko kysyä, että mitä hän ajatteli tällä saavuttaa. Hän myönsi, että tarkoituksena oli juuri mitätöidä kritiikin arvoa. Että arvio menee minun henkilökohtaisen mielipiteen piikkiin eikä aseta mitään virallisia standardeja. Omaa seuraajajoukkoa voi käyttää kilpenä kritiikkejä vastaan.

Kritiikin luonne lienee monille epäselvä asia. Se on subjektiivinen, perusteltu näkemys taiteesta. En usko, että yhdellä tekstillä voi luoda tässä ajassa virallisia standardeja. Enää ei eletä 1800-luvulla enkä minä ole August Ahlqvist.

Kritiikkiin kuuluu, että tulee ruusuja ja risuja, mutta ei itsetarkoituksellisesti vain jompaakumpaa.

Pitääkö tämä kaikki oikeasti sanoa ääneen.

No tuotakoon tämä kaikki ilmi tilanteen poikkeuksellisen luonteen vuoksi ja siksi, että kaikille tämä ei näy olevan selvää. Tällainen käytös tämän kokoluokan artistilta on hyvin erikoista. En ole koskaan aiemmin törmännyt.

 

Pyhimys kiertää tällä hetkellä Neljä vuodenaikaa -keikkakonseptin kanssa. Jyväskylässä nähtiin Talvi-konsertti. Myöhemmin Tampereella nähdään Kevät ja varmaan arvaatte, mitä sitten kesällä.

Tämänkaltainen mahtipontisuus kuvaa Pyhimyksen eli Mikko Kuoppalan eetosta osuvasti. Etenkin viime vuosina Pyhimys on ollut kunnianhimoinen konsepti, jolla ei tehdä “normaaleja” keikkoja, oli sitten kyse sinfoniaorkesterin kera esiintymisestä tai vivaldimaisen mahtipontisesti nimetystä kiertueesta.

Myös “tavallinen” keikka voi olla merkityksellinen. Spektaakkeleilla kun on tapana olla se luonne, että niiden takana ei ole mitään.

Ja Talvi-konsertissa tulee väkisin vaikutelma, että kulissia on tehty vain kulissin vuoksi. Pyhimys seisoo keikan alkupuolen lavalla karvalakissa ja talvitöppösissä. Kai huomaatte, nyt on talvi. Pian vaatteet vaihtuvat valkoisiin. Taustascreenillä näkyy lumen peittämiä kuusia.

Mitä sitten? Jos tässä on viesti, se ei välity.

Sekä lavalla että yleisössä esitetään nykytanssia ja akrobatiaa, josta suurin osa tuntuu täysin irralliselta. Ja välillä koreografiat sortuvat samaan alleviivaavuuteen kuin konseptin muut seikat vaatteineen. Tanssija kannattelee olkapäillään toista tanssijaa, kun Jättiläisessä lauletaan olalla kannateltavasta pojasta.

Näen mielessäni kasan päällekkäin pinottuja torttuja.

Joko tämä on lakonisin ja ironisin spektaakkeli missä olen ollut, tai suunnittelupalavereita olisi voinut olla pari enemmän.

Alan odotella tonttulakkeihin pukeutunutta alpakkalaumaa siinä vaiheessa, kun Jypin juniorijoukkue tuodaan lavan eteen. Samaan aikaan Jättiläisessä laulava Aksel Kankaanranta esittää yksin lavalla Game Over -kappalettaan. Kukaan ei tiedä tätä kappaletta, jonka aikana Pyhimys bändeineen vaihtaa vaatteita, mutta ei se haittaa, koska sitä ei ole tarkoitus kuunnella, vaan katsoa jääkiekkojoukkuetta.

Game over, eli peli pelattu. Tässä on jääkiekkojoukkue. Jääkiekko on peli.

Torttuja kaikille!

Pyhimyksellä on hienoja kappaleita, joiden tehoa konsertissa laimentaa päälleliimatun teemakonsertin tuntu. Lavalla on ja tapahtuu vähän kaikenlaista, koska voi.

12-henkiseen bändiin kuuluu kolme viulistia ja kolme puhaltajaa. Etenkin uusimpien, synteettisten kappaleiden kohdalla soitinten orgaaninen vetovoima sortuu turhan usein muun äänimaiseman alle. Muutama minimalistisemmin sovitettu kappale olisi tuonut kokonaisuuteen dynamiikkaa ja tarvittavaa diversiteettiä. Ja jotain spesiaalia.

Bändistä olisi saanut varmasti enemmän hyötyä irti, sillä nyt joukosta erottui edukseen lähinnä kitaristi.

Pyhimys itse tuo lakoniset ja paikoin hyvin kekseliäät punchlinensa yleisön eteen itsevarmasti ja monotonisella otteellaan. Iskulinjoja odottaa paikoin yhtä kauhunsekaisin tuntein kuin Juicen loppuriimejä. Vaikuttavaa.

Pyhimys on tällä hetkellä yksi Suomen suosituimmista artisteista. Jättiläisen harteilla on oma poika ja kuusi Emmaa, mutta kriitikkoa ei tarvitse enää ottaa kannettavaksi. Keksimme sanottavamme ihan itse.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .