Rakkaus (Amour)

Aina joskus osuu kohdalle elokuva, joka puhuttelee omalla vastaansanomattomalla olemuksellaan ja tekee sen poikkeuksellisen syvällisesti. Tällainen teos on itävaltalaisen Michael Haneken Ranskassa ohjaama Rakkaus, jonka päiväkirjamainen, dokumentaarinen ote tuo sen ainutlaatuisen lähelle katsojaa. Teoksen välittämät ihmisyyden tunteet ovat kaikkien meidän yhteistä omaisuutta.

Rakkaus-elokuvassa Anne (Emmanuelle Riva) ja Georges (Jean-Louis Trintignant) ovat eläkkeellä olevia musiikin opettajia, jotka elävät vanhuuttaan tilavassa Pariisin asunnossaan. Vuodet ja vuosikymmenet ovat vierineet, mutta heidän välinen rakkautensa on säilynyt. Päivät kuluvat lähinnä arkisissa askareissa, kunnes Anne saa yllättäen lievän halvauskohtauksen ja joutuu sairaalaan.

Hän palaa sieltä pyörätuolissa ja vannottaa miestään lupaamaan, ettei häntä viedä enää sinne takaisin. Georges tekee kaikkensa, jotta heidän arkirutiininsa sujuisivat mahdollisimman miellyttävästi. Annen puhekyky heikentyy ja toinen kohtaus halvaannuttaa hänen oikean aivopuoliskonsa.

 

Perheen tytär Eva (Isabelle Huppert) vierailee huolestuneena paikalla ja on sitä mieltä, ettei Anne saa parasta mahdollista hoitoa kotitilanteessa. Georges pysyy kuitenkin Annelle antamassaan lupauksessa. Anne tunnustaa aviomiehelleen haluavansa pois tästä maailmasta. Georges lukee ja kertoo vaimolleen tarinoita ja käyttäytyy kuin mikään ei olisi muuttunut heidän välillään.

Rakkaus-elokuvan syvätarkka kuva pääparista piirtyy esiin hallittuna. Teoksen sisäisen ja ulkoisen pelkistyneisyyden aste on olennainen, sillä kerronnassa ollaan kahdenkeskisessä tilanteessa, jossa pienillä asioilla kyetään osoittamaan kiintymystä ja yhteenkuuluvuutta. Puhelimen sointi, ovikellon ääni tai sisään yllättäen lehahtanut kyyhkynen ovat signaaleina yhtä painokkaita kuin lausutut sanat tai ilmaisevat katseet.

 

Rakkaus on vakava, vakuuttava suoraan eletystä elämästä kasvava kuvaus ja äärimmäisen todistevoimainen tapahtumien kronikointi. Draama liikkuu hiljaa kuin ratkaisuaan odottaen, sillä teoksessa on poikkeuksellista intensiteettiä ja kerronnallista jänneväliä. Elokuvan kypsyys liittyy siihen tapaan, millä Haneke lähestyy kohteitaan. Eleet ja liikkeet muodostavat kuvatun todellisuuden perimmäisen olemuksen.

Teoksen esteettinen rakenne on eheä ja jotenkin hienolla tavalla läpikuultava. Darius Khondjin kuvat ovat pitkiä ja Haneken ja hänen lavastajiensa Susanne Haneken ja Sophie Reynaud’n visiot elokuvallisen pelkistettyjä. Kaikesta huokuu todellisuuden aitous: läsnä oleva elämä on tässä ja nyt ja Haneke välittää sen mahdollisimman suoraan.

 

Teoksessa on myös painokasta vanhenemisen kuvausta. Emmanuelle Riva ja Jean-Louis Trintignant ovat rooleissaan äärimmilleen viedyn tulkinnallisuuden esikuvia. Heidän olemuksistaan välittyy valtava ammattitaito ja vuosikymmenten kokemus ranskalaisen elokuvan tyylikkäinä ikoneina. Emmanuelle Rivan suorituksessa on herkkää, kaunista humaanisuutta äärimmäisen kärsimyksen ja kivun keskellä. Hänen haurautensa on käsin kosketeltavaa.

Haneken (Funny Games, Pianonopettaja, Kätketty, Valkoinen nauha) ohjaus tavoittaa läsnä olevan inhimillisyydet kaikki sävyt. Keskustelujen ohella vakuuttavat eniten hiljaiset ja pysähtyneet hetket, joihin kiinnittyvät elämisen monet salat. Nuo tuokiot puhuttelevat erityisesti, sillä niiden myötä tavoitellaan sellaisia tasoja, jotka ovat monille teoksille tuntemattomia.

Käsikirjoitus ja ohjaus: Michael Haneke. Päärooleissa: Emmanuelle Riva, Jean-Louis Trintignant. Tyylilaji: draama.

K12.