Rauha Kejonen – Huuto

Nurmeslainen Rauha Kejonen ei ole ennenkään kavahtanut syvyyksiin katsomista. Hänen teostensa maailmankuva on paljas ja ankaruuteen saakka ehdoton, mutta siinä on läsnä myös mystiikka ja sitä kautta selittämätön armon mahdollisuus.

Huuto on romaani tyttären ja äidin suhteesta. Osat vaihtuvat, kun Olgasta tulee äitinsä omaishoitaja. Arki on unohteluja, märkiä vuodevaatteita, käryäviä kattiloita. Olgan tunnetilat vaihtelevat itkuisesta väsymyksestä raivoon ja rakkaudelliseen heltymykseen.

Kejonen kertoo eniten ja tuskaisimmin ihmisen erillisyydestä, yksinäisyydestä ja itsetuhoisista ajatuksista. Fragmentaarinen teksti luottaa poikkileikkauksiin. Se jättää jäljelle myös arvoituksia, selittämättömiä ihmiskohtaloita Kivisen linnun (2000) tapaan.

Kejonen luottaa paradokseihin: ”Olga ymmärtää ihmisiä vain silloin, kun nämä malttavat olla puhumatta ääneen. Tunnistaminen tapahtuu hiljaisuuden armoilla.” Epäluottamuksesta syntyy Olgan syvin luottamus. Kun ymmärtää väärin, on lähimpänä likiarvoa.

Kejosen taidokas tyyli kattaa myös aforistisia viisauksia. Kun katsoo näin tarkkaan ja syvälle, silmiä ja sydänjuuria alkaa särkeä.

Kejonen on vaikuttavimmillaan tyttären ja äidin kuvauksissa. Ongelmakenttä on kipeä, mutta myös kasvu lähelle toista on mahdollinen. Tähän verrattuna Anitan ja Markuksen sivuhenkilöhahmot jäävät yksittäisten repliikkien varaan, vaille tarttumapintaa.

Olgan valinta, sterilisaatio, tuodaan esille viipyillen. Se pohjautuu riippumattomuuden vaivalloiseen etsimiseen. Perheraamit on lyötävä säpäleiksi, jotta pystyisi hengittämään.

Ilo ei elä Karjalassa, ei ainakaan tässä vanhassa koulumiljöössä ja sen kylmässä, autiossa luokkahuoneessa. Äidin alkuhuuto on aina läsnä. Seinäryijy huutaa punamustaa tuskaa, Olga suttaa taideluonnoksiaan punaisella ja mustalla.

Äidin poismeno on kuvattu arvoituksellisesti, lyyrisestikin, mutta vailla sentimentaalisuutta. Romaanin viimeinen numeroitu sivu on tyhjä. On valkeuden aika.