Reeta Aarnio - Veden vanki

REETA AARNIO
Veden vanki
Otava 2009, 239 s.
On hienoa, kun suomalainen tarusto muuntuu sujuvaksi nykynuorten kirjallisuudeksi. Timo Parvela on palannut Kalevalaan Sammon Vartijat -sarjassaan, ja Reeta Aarnion edellinen fantasiaromaani Maan kätkemät kertoi ihmisiä kaappaavista maahisista. Jatko-osassa Veden vanki liikutaan seuraavassa elementissä - järvellä, joella ja suolla.

Tällä kertaa neuvokkaat taikuuden opiskelijat Liina, Eetu ja Siri joutuvat kohtaamaan vaarallisen näkin ja pelastamaan vedenväen saasteiden alta. Joukkoon liittyy vielä viulistityttö Viola, jonka menneisyyteen liittyy jotakin synkkää.

Tarina onnistuu tuomaan supisuomalaisen kansanperinteen uskottavaksi osaksi nykyaikaan sijoittuvaa fantasiaa. Kirjan luettuaan on helppo uskoa tontun kömpivän vastaan missä tahansa, niin saumattomasti rinnakkaismaailma sulautuu arkitodellisuuteen.

Isoja teemoja ovat luonnonsuojelu ja vastuun kantaminen ympäristöstä. Jo hivenen kuluneiden ympäristöaiheiden käsittely ei silti töki. Kerronta kulkee mukaansatempaavasti, mutta jalat maassa uskottavuutta kadottamatta.

KATRI TAPOLA
Väinämö. Vain ulkokäyttöön.
Tammi 2009, 159 s.
Kirjava Kukko-sarjassa on ilmestynyt vasta lukemaan oppineille paljon tasokasta luettavaa.

Katri Tapolan uutuuskirjan sankarina seikkailee ekaluokkalainen vesseli Väinämö Kontiainen. Vaan eihän nimi miestä pahenna, varsinkaan kun parhaiden kavereiden kanssa perustetaan taloyhtiön kotiapu. Samalla vakoillaan epäilyttävää naapuria nimeltä Ylä-Tilhi Itse, jonka hämäräpuuhat liittyvät jotenkin joulupukkiin.

Kyseessä on hauska ja salaviisas tarina Kalevalan inspiroimien vanhempien eläväisestä vesasta. Väinämö on aito poikalapsi, jonka tempaukset jättävät pitkään hymyn lukijan naamalle.

Marika Maijalan kuvitus on jälleen kerran osuva, ja kokonaisuus on vilpitön ja lapsen huumorin ominaislaadun oivaltava. Kirja sopii mainiosti sujautettavaksi vaikkapa pukinkonttiin.

TOMI KONTIO
Viidakon kutsu
Tammi 2009, 240 s.
Kaksitoistavuotiaat Alpo ja Alma päättävät lähteä etsimään salaperäistä luonnonkansaa, vimboja, joista Alma on saanut vihiä unessaan. Ja totta tosiaan, Kainuun korpimetsästä löytyy trooppinen viidakko, jonne kaverukset kaapataan telttaretkeltä. Ensin lapset haluavat auttaa kyläläisiä opettamalla heille lukutaitoa, mutta huomaavat pian sotkeentuneensa paikallisperinteisiin enemmän kuin olisi tarpeen.

Kirja pyrkii valottamaan erilaisuutta ja kulttuurieroja, joihin puuttuminen omista lähtökohdista käsin on aina kyseenalaista. Hyvä idea jää kuitenkin asetelmallisen juonen alle, ja tarina on yllätyksetön.

Jättiläismäisen isokokoinen Alpo ja rönsyilevän vilkkaan mielikuvituksen omaava Alma ovat vastakohtainen pari, joiden hahmoista tarinan huumori ja itseironia irtoavat. Alkuasukkaat sen sijaan ovat läpikotaisin tuttuja villejä, joiden elämänmeno ei tarjoa mitään uutta: löytyy tyypillinen paha poppamies ja mahtaileva päällikkö, jolla on monta vaimoa.

Kuten mainiossa trilogiassa Keväällä isä sai siivet, Austraasian viimeiset lapset ja Maan veli, tälläkin kertaa Tomi Kontion kuvaamat aikuiset ovat joko hölmöjä tai sitten julmia ja hölmöjä, ja nokkelat lapset ratkovat tilanteet. Myös kielellä leikittely on hanskassa, vaikka vimbojen b-kirjaimin väritetty puhetapa ei enää sadan sivun jälkeen oikein jaksakaan naurattaa.

Kaikkiaan Viidakon kutsu on viihteellinen seikkailutarina, jota lukiessa kukaan ei takuulla pahoita mieltään. Runsaasti dialogia sisältävä, eläväinen teksti toiminee hyvin ääneen luettuna.

SEITA PARKKOLA
Usva
WSOY 2009, 375 s.
Usvan päähenkilönä on kolmetoistavuotias tyttö, joka on kasvanut melkein kaksimetriseksi. Tätähän murrosikä on - venyviä raajoja ja pelottavaksi muuttunutta maailmaa. Mikään ei ole enää tuttua ja turvallista kuten lapsena. Parhaasta kaverista on tullut pahin vihollinen, ja oma ruumis on ruma ja hallitsematon. Puberteetti-teemaa käsitellään tummanpuhuvan urbaanissa miljöössä, jonka keskiössä on houkutteleva kuluttamisen keidas, tavaratalo.

Usvan kieli on runollista, ja ainakin aikuislukijaa melankolinen kasvukuvaus puhuttelee. Lapsilukijalle angstinen maailma ei juuri toivoa väläytä. Aikuiset ovat henkisesti valovuosien päässä, koulukiusaamiseen ei puututa.

Etäännyttämiskeinona toimii surrealistinen kerrontatapa, joka on tuttua Seita Parkkolan edellisestä lastenromaanista Viima (2006). Usva jatkaa samoja teemoja, mutta toimii myös itsenäisenä jatko-osana. Tällä kertaa kapinallisten kadonneiden lasten vaihtoehdon tarjoava maailma jää vähäisemmälle kuvaukselle, mikä lisää toivottomuuden tunnelmaa.

Takakannen mukaan kirja edustaa maagista realismia, mutta kyseessä on ehkä ennemminkin lasten dystopia. Usvan maailma on aikuisten ulottuvuuksien sisälle muodostunut oma todellisuutensa. Kahlittavissa se ei ole, kuten ei kasvaminenkaan.