Reijo Mäki - Kolmijalkainen mies

REIJO MÄKI

Kolmijalkainen mies

Otava 2010. 398 s.
Reijo Mäen Kolmijalkaisen miehen päällyspaperin liepeessä kerrotaan, että se on hänen 21. Vares-dekkarinsa. Mikä kannustaa kirjailijaa kirjoittamaan noin monta samasta päähenkilöstä ja hänen tekemisistään kertovaa kirjaa?

Dekkarimarkkinoilla yksi syy on sarjaromaanien kiivas kysyntä. Mäki lienee lähellä kotimaisten myyntilukujen huippua.

Kirjan nimi viittaa hupaisasti kahteen eri asiaan. Toisaalta Mika Waltarin työhuoneen seinällä sijainneeseen Otto Mäkilän maalaukseen Kulkija. Romaanissa sen kopio harhailee rikollisissa tarkoituksissa Turun tienoilla. Toisaalta se kuvaa Turussa kuvattavien pornoleffojen näyttelijä Esa Jalkasta, joka on kadonnut huomattavine jalkoineen tietymättömiin.

"Nyt oli menossa se kuuluisa toinen päivä, kaikkien päivien isomamma." Missäs muualla kuin turkulaisessa baarissa. Jussi Vares ottaa tällä kertaa olutta vain tissuttelutyyliin.

Keskeneräisten töitten miettiminen saa Vareksen vaihtamaan baaria. Hän tapaa taas novellikirjailija Luusalmen, jonka päässä juoppohulluus on pääsemässä voitolle.

Miten kauan kestää ennen kuin etsivä Vares pääsee suorittamaan empiirisiä fyysisiä tutkimuksia? Sivulle 33 saakka.

Uudesta Apteekista - siis kantabaarista - hänet tapaa ja poimii käyttöönsä varakas rouva Ellen Oxbacka. Tallinnassa kirurgisesti kaunistettu ja koreasti pukeutunut leidi haluaa ottaa etsivämme intiimiin käsittelyynsä omakotialueen metsikössä kallion kolossa, sammalvuoteella. "Hetken kuluttua Ellen alkoi taitavan ja perusteellisen lutkutuksensa. Suljin silmäni ja annoin homman edetä omalla painollaan."

Ja niin edelleen, toimituksen loppuun asti - jota Ellenin aviomies yllättävää kyllä tarkkailee kaukoputkella parvekkeeltaan.

Kapakkapuhetta

Reijo Mäellä on tarkka korva. Hänen tarinoittensa ihmisten puheet tuntuvat aidoilta ja alkuperäisiltä. Kapakkapuheessa asiaan kuuluvat tyhmyydet saattavat vaivata osaa lukijoista. Toista osaa ne varmaan huvittavat: juuri näin mekin pölistiin tunnista toiseen ja oltiin niin helvetin hauskoja...

Mäen tuotteliaisuus on ammattitaidon täysi näyttö. Kirjailija, joka kykenee julkaisemaan nelisen sataa sivua proosaa vuodessa, on työn sankari. Hän ilmaisee teksteissään selvästi, mitä mieltä hän on isänmaan asioista ja ongelmista. Tässä suhteessa hän muistuttaa toista työn sankaria, nelisenkymmentä Susikoski-romaania julkaissutta Mauri Sariolaa.

Kirjailija ei ole suoraan vastuussa kaikkien romaanihenkilöittensä kaikista mielipiteistä, mutta roolituksesta hän vastaa.

Mäki antaa Turkuun asettuneelle maahanmuuttajalle kutsumanimen Muammar Gaiffari. Hän tekee tästä surkean huumevälittäjän. Hän panee kaksi puolijauhoista ammattikonnaa yrittämään Muammarin tappamistaan ja epäonnistumaan siinä, koska asuinkumppani Irene Ahomansikka ennättää pistää hänet hengiltä sukkapuikolla ja varmistaa asian pamauttamalla paistinpannulla päähän.

Mitä lukijan käsityksiä ja toiveita tämä teurastushuumori mahtaa vastata?

Jännityskirjailijoiden pysyvä ongelma on se, että vain pienen osan heidän romaaneistaan todetaan julkisesti kuuluvan hyvän yleisen kirjallisuuden joukkoon. Mitään muuta ratkaisukriteeriä ei ole kuin niin sanottu kirjallinen taso. Se kynnys on vaikea määritellä yksiselitteisesti, ja siten, että tekijä ja arvostelijat käyttävät samaa mittakeppiä.

Kirjailijan on valittava, käyttääkö hän rikoskertomuksissaan jompaa kumpaa reunimmaisista vaihtoehdoista vai jotakin niiden väliltä: joko ammattitaitoisinta mahdollista syventymistä aiheeseen, käytössä kaikki yleissivistys ja psykologinen, sosiologinen, kriminologinen ja rikosoikeudellinen erikoistieto.

Tai kaupallisesti varmaksi osoittautunutta reseptiä: kirjoittaa railakas seikkailukertomus, jossa on huumoria, väkivaltaa ja seksiä riittävästi ja oikeassa suhteessa. Siis sellainen tarina, jossa moni lukijakin olisi mielellään mukana.

Jos uskaltaisi.