Rekku Rechardtin kitaraa kuullaan taas, kun Wigwam-miehet ovat tien päällä

Suomalaisen progressiivisen rockin viime aikojen ilonaiheita oli Wigwamin 50-vuotisjuhlakiertue viime syksynä. Kiertue toi pitkästä aikaa yhteen Wigwamin voimahahmot ja laulunkirjoittajat, laulaja-kosketinsoittajat Jim Pembroken ja Jukka Gustavsonin ja kitaristi Pekka ”Rekku” Rechardtin.

Nyt Wigwam on lähtenyt Suomen kevätkiertueelle Wigwam Experience -otsakkeella, ilman Pembrokea, joka on asunut vuosia Yhdysvaltojen Kansas Cityssä.

Minkälaiset tunnelmat jäivät, kun pääsit syys-lokakuussa pitkästä aikaa soittamaan Pembroken, Gustavsonin ja kumppaneiden kanssa?

– Se oli mahtava kokemus. Minulla oli Gustavsonin ensimmäisen yhteydenoton jälkeen häilyvät tunnelmat, riittävätkö energiatasot enää. Kun hommaan lähti ja se rupesi lämpenemään, se roihahti kunnolla. Keikat olivat euforisia, palkitsevia kokemuksia.

Yleisössäkin aisti, että te muusikot olitte vanhan magian äärellä.

– Se oli parhaiten soiva kokoonpano, mitä Wigwamin historiassa on ollut.

Wigwamin aktiivisuuskausia on tavannut sinulla seurata muutaman vuoden hiljaisempi jakso. Viekö yhtye energiat nolliin?

– Yleensä on tuntunut, että on nähty, mihin tässä vaiheessa päästään. On ehkä jouduttu umpikujaan. Jos on tuntunut, että edessä olisi aikamoinen savotta, on tullut ajateltua että antaapa nyt olla, pistetään homma lepäämään, otetaan etäisyyttä ilman sitoutumista. Meidän historia on aika erikoinen tässä suhteessa – useampia roihahtamisia ja lopahtamisia.

– Tämä kuuluu Wigwam-musassakin. Koen, että Wigwam on introverttiä musiikkia, jossa haetaan ekstaattisiakin tasoja. Se on soittajalle henkisesti vaativaa. Tietyn periodin jälkeen eväät on syöty, paukut on loppu. Sitten katsotaan, latautuvatko akut vielä.

Vieläkö sinusta löytyisi uusia Wigwam-sävellyksiä?

– En uskaltaisi luvata. Tiedän minkälaisia prosesseja levynteot ovat, kun ne lähtevät kunnolla vauhtiin. Kokemusta on, siksi tunnelmat ovat epäilevät – kannattaisiko enää? Tässä aletaan olla ikääntyneitäkin, ja meillä käytössä olleet työtavat ovat varmasti vanhanaikaisia.

Wigwamin myöhemmät paluulevyt ovat kuitenkin sisältäneet hienoa musiikkia, ja on ollut hienoa huomata, ettei yhtyeen juhlakeikoilla ole tarvinnut nojata vain 60- ja 70-luvun materiaaliin.

– Olen samaa mieltä. Uuden ja vanhan matskun raja häipyy keikoilla. Meillä on oma musiikillinen maailma, jossa on luonteva jatkuvuus.

Kuullaanko kevään kiertueella uusia nostoja menneisyydestänne?

– Mennään syksyn setin konseptilla. Nyt tullaan paljon paikkakunnille, joissa ei syksyllä käyty eikä meitä ole vielä kuultu. Vähän karsitummassa ja kompaktimmassa muodossa mennään – kun syksyllä soitettiin yli kolmen tunnin keikkoja, nyt riittää päälle kaksi.

 

Olit välillä monta vuotta pois julkisuudesta. Millä tavalla pysyt kitaransoittokunnossa?

– En ole missään vaiheessa lopettanut soittamista. Olen ahkera kotiharjoittelija. Hammasta purren tutkin kitaransoiton teknisiä perusasioita ja yritän edelleen kehittää itseäni. Tampereen suunnalla olen käynyt jazz-soittajien kanssa soittamassa vapaata improvisointia.

Olet kitaristeja, jotka tunnistaa muutaman tahdin perusteella. On alakuloinen, murtosointuihin ja phaser-efektiin perustuva komppityyli, ja purevasoundiset, lentoonlähtevät soolot. Kuinka saavutit tyylisi?

– Mitä sanoisin? Luonto ajaa tikanpojan puuhun. Tai minne tuuli on vienyt, sinne on menty. Analyyttistä tutkiskelua, systemattista laskelmointia en ole koskaan harrastanut. Sisäisten tuntojen viemää ja tuottamaa soittamista se on ollut.

Kielentaivutuksistasi kuulee, että olet kuunnellut paljon blueskitaristeja, joiden vaikutteita yhdistelit persoonallisesti progressiiviseen rocksäveltämiseen.

– Koko kitaransoittoni alkoi bluesin kolahtamisesta. Olin 16–17-vuotias. Kuulin bluesia ja olin kananlihalla, ”wau, mitä juttua”. Blues oli vapauttava maailma, kun taustani oli klassisessa ja sellonsoittotunneilla käynnissä.

Tuntuu, että 60–70-luvuilla saatiin vaikutteita laajalla rintamalla. Blues ja klassinen on mielenkiintoinen pohja ruveta luomaan jotain omaa. Nykyään hevimuusikko ilmoittaa inspiraatioksi hevin.

– Se on noin. Allekirjoitan.

Seuraatko vielä, mitä pop- ja rock-maailmassa tapahtuu?

– En aktiivisesti trendien aallonharjoja tai Spotifyn soitetuimpia. Mutta lähipiirissä on ollut teknoentusiasmia, ja esimerkiksi erilaista trancea on tullut kuunneltua. Trance kolahti minulle jossain vaiheessa oikeasti. Se oli erilaista, mihin olin tottunut, mutta opin kuulemaan mitä siinä musiikissa haetaan. Tuli taas se wau-olo. Tekno vaatii oman kuuntelemistekniikan. Se hallitseva bassorumpu häipyy kuuntelukokemuksesta, kun antaa äänten viedä.

Et ole sikäli yksin, että kitaristi Petri Walli löysi trancen ja otti ne vaikutteet Kingston Wallin kolmannelle levylle.

– Tranceakin on hyvää ja huonoa, kuten kaikkea musaa. Kun kuuntelee mitä tahansa monotonista keskivertojumputusta, eihän se sytytä. Korvat auki, ihmiset, joka suuntaan!

Kuullaanko Jim Pembrokea vielä Wigwamissa? Jotkut odottivat teiltä festivaalikeikkoja kesällä 2019.

– Festivaalikeikkoja ei ole sovittu, ei ole saatu kiinnostavia aloitteita. Jim ei ole tulossa Suomeen, hänen kuskaaminen Kansas Citystä tänne on kallis operaatio. Nyt mennään Gustavson vokalistina, ja siksi ollaan korrektisti Wigwam Experience, ei Wigwam.

 

Wigwam Experience Lutakossa Jyväskylässä 25.4.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .