Risto Ahti – Lentäviä kukkia

Risto Ahti (s. 1943) ei ole urautunut pitkästä runoilijan matkastaan huolimatta. Talvi on harha -esikoiskokoelmansa (1967) jälkeen hän on kirjoittanut kirjan lähes joka vuosi, kaksi monina vuosina.

Olen joskus pitänyt Ahtia vaikeana runoilijana, mutta silti teokset houkuttavat seuraansa. Ehkä runoista pulppuava ilo saa lukemaan teoksia yhä uudelleen. Hän opetti minulle runon tajun.

Tapani mukaan hypistelyn jälkeen avaan taide-esineen sattumanvaraisesti ja luen: ”En käsitä, että taiteilija voisi olla vain aikalainen. Käsiin ei jää yhtään mitään. Ei mitään. / Syksyiltanen autiolla maalla.”

Ahdin Lentäviä kukkia -kokoelma kysyy paljon, saa lukijan kysymään ja vastaamaan ainakin itselleen. Runoilija myös vastaa: ”Mikä meidät sitoo ja tappaa? / Ei kylmä, ei nälkä eikä tauti. / Meidät surmaa lyhyiden ajatusten ja sanojen kipeä isku.”

Ahti kirjoittaa teesinsä ja toistaa sitä varioiden: Lintujen on juurruttava, kukkien noustava lentoon.

Oikeaoppista virallista kirjettä hän ei myönnä kirjoittaneensa. Sissiupseeri saa naurun kuplimaan lukijan sisällä. Ahti on ”iloinen narri”, mutta tosi.

Ahti näytti aforistisen puolensa jo Pieni käsikirja -teoksessa (1993). Lentäviä kukkia on filosofinen teos, jossa runoilija viljelee aforismeja. Omakuva piirtyy sanojen kautta; ihmettelevä matemaatikko.

Säkeissä putkahtelee Ahdin kokoelmien nimiä, jo yksi sana ”läsnäolo” vie lukumuistoihin. Haluan lukea ne kaikki, heti! ”Tunnesanat syntyvät itsestään. / Läsnäolo alkaa puhua.”

Luen runoilijan sanoista moitetta, kun hän kirjoittaa: ”Lasta itketetään, kunnes hän nukahtaa.” Ei hän ole neuvojakaan unohtanut: ”Lopettakaa ymmärtäminen. Tehkää selko.” Selvän ottaminen vaan tahtoo olla vaikeaa.

Runoilija on tarkka sanoissaan. Pienet totuudet kantavat suuria asioita. Kirjan mottona toimii takakannen teksti. ”Ohjeita ei ole monta, vain kaksi: / Älä huolehdi mistään. Mene ja rakasta.”