Saku Santeri Heinonen – Sammakkokirurgit

Pieksämäkeläisen Saku Heinosen runot ehkä eivät avaudu aivan helposti, mutta palkitsevat. Kuvasto on palikkamainen, monihaaraisen dialektinen ja jäsentelyssään hieman paradoksaalisesti joko avoin tai pakahduttavan tiivis, lohkeileva ja rullaava, alkamaton, päättymätön.

Runoilija tähyää subjektin paikkaa ajan ja tapahtumatilojen risteyksissä. Pohditaan minuuden rakentumista itsen ja ympäristön silmissä. Runo reissaa ”turboahdetuin lausein” monesti surrealistiseen tapaan liikkuvissa rattaissa. Jähmettyy myös paikoilleen kuin pylväs ja on ymmällä merkityksiltään täsmentymättömien havaintojen välissä.

Välitila on olennainen. Maailma virtaa, syvenee, kohoaa. Toisaalla se naulitsee ja kivettää. Runoilija oloineen on tässä välissä, sivullinen. olenko elävä / kuollut / vai enkö ole

Hän mielii kuin maan, veden, ilman; luonnon peruselementtien liikkeeseen, mutta havaitsee eksistenssinsä rajat, jotka usein kiinnittyvät normien mukaan toimiviin ja sellaisina kerkeästi absurdeiksi mieltyviin ehtoihin.

Tutkitaan tahdon ja vaistojen ja myös kumppanuuden mahdollisuutta lävistää rajoja ja rakennelmia, aukaista omavoimaisen energian vapauttamiseen kutsuvaa, runoissa usein outona vierailla mailla kulkevaa väylää.

Alue tyhjä / koskematon, ei ketään siellä / mutta kun jalkasi astut / autiolle maalle / joka puolella ripeä liike; / sellainen kirjoittajankin tulisi olla, / kun ihonsa suojista / uusiin näkymättömiin ampuu.

Tässä tarvitaan enemmän kuin kieltä ja puhetta, joiden vajavuuden tunnustaminen samalla perustelee runoilmaisun kompleksisuutta.

Tarvitaan matkaa uskaliaalle, myös pahaenteiselle ”vyöhykkeelle”, asemille, joilla tutut rakennelmat alkaisivat hajota, asumukset riutua tuulessa ja liikkumattomat hahmot uskaltautua ulos luolasta – kuin Platonin varjomaailmasta toiseen ja tavanomaisesta poikkeavaan maisemaan ja asemaan. Valoon, joka voi ”aivastaa tulta”, kirkastaa kuin alkemisti tai ihmissuhteissa leimahtava kemia, mutta myös uhata kuin sota, ja polttaa sitä, missä on juuri tuttuuden turvan tähden tuloksitta pidättäydytty.

Kielessä on intensiteettiä, kun kiikari vaihtuu paljaaseen silmään ja lauseet murtuvat – pyrkiäkseen ”halkaisemaan maailman tieltäni”, hengittämään kuin eläin, katkaisemaan hauraat sosiaaliroolit ja paljastamaan sitä, mitä on normeiksi vedettyjen suojaverhojen takana.

Ilma leikkautuu pedon hampaissa tai linnun lennossa. Hymy vaihtuu mereen sukeltavaksi ja taivaan ympäri kääntäväksi itkuksi, koti erämaaksi, uskallus vaatimukseksi ja uskaltamattomuus ongelmaksi. Runojen itsekritiikki osoittaa, että nämäkin pyrkimykset sisältävät horjuvia kuvitelmia, harhoja. Mutta jokin panee kamppailemaan tosissaan. Heinosen vakuuttavassa ja erilaisessa kokoelmassa asenne ja yrityskin palkitaan.

jos sytyn tuleen tässä ja nyt / kukaan ei usko että olin onnellinen / ja löysin jotain tärkeää, / paitsi Tom Petty ehkä, sillähän / oli sama probleemi / kirjoittaessaan tätä friifoolingia.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.