Sanni: Lelu

Sanni

Lelu

Warner

Arvio: 4/5

Sannin ei tarvitse enää toisella levyllään todistella aitouttaan. Sotke mut -debyyttialbumin ilmestyessä vajaat pari vuotta sitten epäilijöitä riitti. ”Taas yksi levy-yhtiön tuote” ja ”kaunis nuori nainen on laitettu laulamaan moderneja pop-lauluja” -kommentteja laukoneet eivät olisi voineet olla enempää väärässä.

Teini-ikäisestä asti tosissaan musiikkia tehnyttä laulajaa ei oltu isketty valmiiseen muottiin, päinvastoin. Yhdessä Henri ”Hank Solo” Salosen kanssa tehty neljän biisin demo vakuutti useamman levy-yhtiön sedät. Sanni sai valita tarjotuista levytyssopimuksista parhaan.

Sotke mut sai monet kutsumaan Sannia sukupolvensa ääneksi. Moinen leima tuntuu ahdistavan nuorta muusikkoa. Useassa Lelun kappaleessa kertojaminä on jollain tavalla ulkopuolinen. Tarkkailija, joka tuntee itsensä erilaiseksi kuin muut.

Sannin laulut vaikuttavat hyvin henkilökohtaisilta ja niiden tekstit ovat kuin suoraan päiväkirjan sivuilta. Nykypäivän nuorisokulttuuri on niin pirstaloitunutta, että 21-vuotias ei enää välttämättä tiedäkään millaista häntä pari vuotta vanhemman tai nuoremman ihmisen elämä on. Parempi siis laulaa vain omista kokemuksistaan.

Lelun ensimmäinen single 2080-luvulla säikäytti. Se kuulosti juuri niin perinteiseltä suomalaisen naisartistin esittämältä pop-laululta kuin mahdollista. Sävellys ja sovitus olivat harmittoman tavanomaisia.

Onneksi Sannin ja tuottajansa Salosen omat äänet eivät ole kadonneet mihinkään. Parhaimmillaan Lelun kappaleet ovat niin moderneilla ja omituisillakin soundeilla toteutettuja, että keski-ikää lähestyvä kuulija ei välttämättä ymmärrä niistä ensimmäisillä kuuntelukerroilla yhtikäs mitään.

Yhdessä tuottaja Salosen kanssa kasatussa soundimaailmassa on mukavasti hällä väliä -asennetta mukana. Parivaljakkoa ei tunnu kiinnostavan, vaikka sovitusratkaisut kuulostaisivat välillä korneiltakin. Autotunella voi edelleen pelleillä ihan tosissaan.

Salonen on tässä maassa yksi niistä harvoista tekijöistä, jonka ultramoderni ja tarvittaessa massiivisen iso elektrokikkailusoundi ei kuulosta lainkaan väkinäiseltä. Vaikka hän tunkeekin kappaleisiin paikoitellen raitoja enemmän kuin tarpeellista, niin silti albumi hengittää. Tarvittaessa painetaan myös jarrua, eikä täysillä tuuttaaminen ole itseisarvo.

Moderni äänimaailma voi kuulostaa vaikka kuinka hienolta, mutta ilman hyviä biisejä se olisi pelkkää tyhjänpäiväistä puuroa. Sannin popissa kuuluu räppiä ja R&B:tä, mutta pohjimmiltaan laulut ovat puhdasta singer–songwriter-materiaalia. Eri tavalla sovittamalla Lelun biisit olisivat helposti muokattavissa vaikkapa folkiksi. Jokaisen kappaleen pystyisi tarvittaessa soittamaan pelkällä akustisella kitaralla.

Lelu on edeltäjäänsä yhtenäisempi kokonaisuus, hieno pop-levy, jolla Sanni on löytänyt oman äänensä ja tyylinsä. Silti sillä laulaa nuori nainen, joka ei tyydy jäämään paikoilleen. Äänessä on uutta etsivä ja elämänkokemuksia janoava laulaja, joka tuntuu tekevän mitä huvittaa. Ehkäpä seuraavalla levyllä kuullaankin jotain ihan muuta.