Sarjakuva: Teknologia tarinan käyttövoimana – Avi Heikkisen tekniikka on omaperäinen, mutta ei tue sujuvaa kerrontaa

Sarjakuvat: Avi Heikkisen tekniikka on omaperäinen, mutta ei tue sujuvaa kerrontaa.

Avi Heikkinen

Valotusaika

Pokuto 2019. 224 s.

Jostain näitä aina joskus tulee: sarjakuvantekijä Avi Heikkinen on kyllä julkaissut aiemmin sarjakuvanovelleja, mutta sitten pamahtaa kerralla esikoisalbumi, yli 200-sivuinen järkäle.

Valotusajan maailma on kiinnostava vaihtoehtotodellisuus. Ollaan suurin piirtein nykyajassa (viittaus presidentinvaaleihin paljastaa tarinan nykyhetkeksi periaatteessa kesän 2018), mutta arkea hämmentävät huomattavan kehittyneet tekoälyt. Parhaiden scifi-perinteiden mukaisesti koko tarinan inhimillisin hahmo onkin päähenkilö Jamon tekoälyllä varustettu pehmolelu.

Mielikuvituksellinen teknologia toimii muutenkin koko tarinan käyttövoimana. Jamo saa haltuunsa kameran, jolla voi kuvata menneisyyttä. Aluksi hän käyttää sitä selvittääkseen traagisesti kuolleen lapsensa kohtaloa.

Tieteistarinat perustuvat tyypillisesti ”mitä jos?” -kysymyksille. Tällä kertaa kysymys siis kuuluu: mitä jos voisit nähdä menneisyyteen? Kiinnostavinta kysymyksessä on sen psykologinen puoli: miten ihminen voi jäädä kiinni menneeseen tai päästä siitä irti.

Kiehtovan alun jälkeen Heikkinen kääntää kuitenkin toisen vaihteen silmään ja tarina taittuu toimintaseikkailun suuntaan. Valitettavasti se menettää samalla paljon kiinnostavuudestaan. Psykologia jää taustalle, mukaan tulevat tarantinomaiset aseposeeraukset ja viileännokkela sanailu.

Uskon, että paljon puhuttelevamman lopputuloksen olisi voinut saada keskittymällä Jamon suruun ja syyllisyyteen.

Huomionarvoista Heikkisen sarjakuvassa on poikkeuksellinen tekniikka: jokainen ruutu pohjautuu valokuvaan, jota Heikkinen on jatkojalostanut piirtämällä ja photoshoppaamalla. Tämä menetelmä on vaatinut hätkähdyttävän määrän työtä, onhan mukana siis joukko näyttelijöitä, jotka on pitänyt kuvata aidoissa maisemissa Jyväskylässä ja lähiseuduilla.

Pisteet siis omaperäisyydestä, kokeilunhalusta ja työn sankaruudesta. Samaan hengenvetoon on tosin todettava, että sille on syynsä, miksi sarjakuva tai kuvataide ylipäänsä harvemmin tavoittelee fotorealismia, ja miksi parhaiden sarjakuvapiirtäjien jälki on pikemminkin ilmeikästä kuin realistista.

Valokuva on ilmeeltään enemmän pysähtynyt kuin piirroskuva, ja siksi valokuvien käyttäminen ei tuota kovin sujuvaa sarjakuvakerrontaa. Tämä korostuu etenkin ihmishahmojen kohdalla. Paradoksaalista kyllä, elävien ihmisten käyttäminen kuvien pohjana tuottaa elottoman näköisiä sarjakuvahahmoja. Runsas Photoshop-filtterien hyödyntäminen taas saa jäljen näyttämään, noh, photoshopatulta.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .