Sarjakuva-arvio: Ada viidakossa -albumi tekee omintakeista pilkkaa Afrikka-seikkailuista - ja selittämättömästi rinnat paljaina

Francesco Tullio Altan

Ada viidakossa

Asema Kustannus, Zum Teufel, Täysi Käsi 2018. 86 s.

Käännössarjakuvan autiomaahan puhkeaa ajoittain yllättäviä keitaita. Tänä syksynä sellainen on italialaisen Francesco Tullio Altanin lähes 40 vuotta vanha sarja Ada viidakossa.

Altan tekee omintakeista pilkkaa klassisista Afrikka-seikkailuista.oka julkaistiin suomeksi Tapiiri-lehdessä 1980-luvulla mutta vasta nyt albumimuodossa.

Ada on saanut vaikutteita klassisista seikkailukirjoista, joissa valkoiset miehet seikkailevat Afrikan viidakoissa. Altan suhtautuu tähän kaanoniin ja sen kolonialistiseen maailmankuvaan piruillen ja kieli syvällä poskessa.

Koko Adan tarinaa leimaa hyvin raadollinen ihmiskuva. Yhtään sankarillista henkilöhahmoa siinä ei ole, vaan kaikki lähinnä äyskivät toisilleen ja juonittelevat toisiaan vastaan. Herrasmiesseikkailijoista ei ole tietoakaan, sillä kaikki tarinan valkoiset miehet ovat laiskoja, ahneita ja/tai kieroja. Afrikkalaiset eivät ole sen enempää alikehittyneitä alkuasukkaita kuin jaloja villejä, vaan moderneja kyynikkoja.

Entä sitten itse päähenkilö Ada, valkoinen nainen Afrikassa? Hän ei kieroile samalla tavalla kuin lähes kaikki tarinan muut hahmot, eikä hän toisaalta tunnu piittaavan muiden ahdingosta pennin vertaa. Lähinnä häntä luonnehtii onnekkuus, jolla hän selviää muiden punomista katalista juonista.

Myös visuaalisesti Ada viidakossa on kummallinen tyylien yhdistelmä. Altan piirtää voimakkaan graafista mustavalkoista tyyliä. Viidakkomaisemat ovat välillä kuin piilokuvia: lehvien keskelle kätkeytyy jos jonkinlaista olentoa.

Kaikki mieshahmot Altan piirtää tarkoituksellisen groteskeiksi, tunnistettavana erityispiirteenään vänkyrät ja saparolle kiertyneet nenät. Ada ja hänen palvelijattarensa Carmen taas ovat nukkemaisen kauniita, mutta enimmäkseen hyvin ilmeettömiä.

Omituisen vivahde syntyy siitä, että Ada kulkee läpi tarinan rinnat melkein tai täysin paljaina. (Puoli)alastomuutta ei kuitenkaan varsinaisesti erotisoida, eivätkä tarinan mieshahmot kiinnitä siihen paria poikkeusta lukuunottamatta huomiota.

Altanin omituisin oivallus on ruutujen alareunassa kulkeva ”kommenttiraita”, jossa esitetään reunahuomautuksia henkilöistä ja juonenkäänteistä. Toisinaan kommentoinnin sävy on selventävä, useimmiten lähinnä piruileva. Kun varsinaisessa kerronnassa kysytään, joko koitti totuuden hetki, alareunassa todetaan: ”Ei nyt sentään!”

Olennaisinta on, että alareunan kommentteja on paljon, lähes joka ruudun alla. Niiden lukeminen jarruttaa tarinan seuraamista, mutta Adan juoni – sellaisenaan otettuna – onkin melkoista höttöä. Kommentit rakentavat siitä läpeensä ironian kyllästämän kokonaisuuden, joka pilkkaa klassisia seikkailutarinoita, mutta niiden ohella myös itseään.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .