Savonlinnan Oopperajuhlat Madama Butterfly Ensi-ilta Olavinlinnassa 5.7. 2014

Cio-Cio-Sanin traaginen loppu palasi Savonlinnan Oopperajuhlille muutaman vuoden tauon jälkeen. Edellisen kerran Henry Akinan ohjaus nähtiin Olavinlinnassa vuonna 2010.

Nyt Cio-Cio-Sanin eli Butterflyn nimiosan ratkaisevassa osassa nähdään kaksoismiehityksenä Ausrine Stundyte ja Helena Juntunen, joista Stundyte sai kunnian esiintyä ensi-illassa.

Stundyte on dramaattinen, eloisa ja muuntautumiskykyinen Butterfly, jolta onnistuu niin herkkä ja lapsekas Butterfly kuin ylpeä, kiivastuva ja hulluttelevakin Butterfly. Stundyten karisma kannatteleekin oopperaa pitkälle. F.B. Pinkertonin osassa nähtävä Andrea Caré onnistuu hänkin ihan mukavasti, mutta jää kuitenkin Stundyten jalkoihin.

Niin pääosaparissa kuin muissakaan laulajissa ei ole mitään valittamista, mutta ei myöskään valtavan suurten ylistysten aihetta. Orkesteri vetelee kapellimestari Jan Latham-Koenigin kanssa kuin viimeistä päivää, mutta jotain jää silti uupumaan.

Giacomo Puccinin Madama Butterfly ei saanut mitenkään erityisen lämmintä vastaanottoa kantaesityksessään La Scalassa vuonna 1904, vaikka Puccini oli jo tuolloin saavuttanut suosiota oopperasäveltäjänä. Ensi-illan kylmyyden vuoksi Puccini veti teoksensa pois teatterista ja paranteli sitä.

Sittemmin Madama Butterflysta on tullut yksi maailman kuuluisimmista ja suosituimmista oopperoista, ja Puccini onkin säveltänyt kiistattoman kauniita teemoja italialaisen musiikin ystäville. Nekin, jotka eivät oopperamaailmasta niin välitä, tietävät, miten nuori japanilaisnainen kuolee oman käden kautta teoksen lopussa.

Siksipä ette pidä tästä, mutta: Madama Butterfly on oikeastaan melko tylsä ooppera. Sen korottaminen psykologiseksi sisäisen maailman kuvaukseksi vaatisi huipputulkinnan, mutta Savonlinnassa tähän ei ylletä. Niinpä ooppera jää melodramaattiseksi tunteissa vellomiseksi.

Savonlinnassa yksi syy tähän on se, että lavalla ei tapahdu yhtään mitään, ellei sellaiseksi lasketa valojen kanssa ympäriinsä hiippailevia ninjoja. Niinpä laulajat, etenkin koko taakkaa harteillaan kantava Stundyte, yrittävät tempoilevalla laululla saada oopperaan jotain eloa. Vaikutelma on lähinnä levoton.

Ainoa hetki, jolloin ohjaaja Henry Akina käyttää hieman mielikuvitusta on Butterflyn uni, jolloin valaistussuunnittelusta vastaava Ilkka Paloniemikin havahtuu hereille.

Eipä Madama Butterfly ole tietenkään helppo ohjattava, koska tarinaa ei ole nimeksikään. Alussa mennään tohinalla naimisiin ja sitten vain odotellaan. Edes kuoro ei tule ohjaajan avuksi, sillä Puccini ei ole säveltänyt sille juuri mitään.

Siitä huolimatta, ohjaus ja Dean Shibuyan lavastus ovat molemmat liian staattisia. Edes Butterflyn talon seinät eivät liiku, ja se on jo paljon se.

Kovankin sydämen täytyy kuitenkin sulaa viimeistään lopussa. Butterfly jättää raastavat jäähyväiset pojalleen, jonka hän lähettää isänsä luokse paremman elämän toivossa, työntää veitsen kaulavaltimoonsa ja samaan aikaan Pinkertonin ääni huutaa nuorta menetettyä vaimoaan. Ei tällaisia lopetuksia Puccinin sydäntäsärkevällä musiikilla siivitettyn ä näe edes oopperassa kovin usein. Akina onnistuu pitämään kohtauksen koskettavana.

Lisäksi melodramaattisuudesta huolimatta Butterflyn henkilö on toki kiinnostava. Hän kasvaa ujosta lapsimorsiamesta itsetuntoiseksi naiseksi, jonka silmille ei hypitä. Hän on jopa niin suuri sielu, että pystyy näkemään Kate Pinkertonin, miehensä uuden amerikkalaisen vaimon, syyttömyyden omaan onnettomuuteensa.

Butterflyn usko ei myöskään horju milloinkaan. Kaikki kutsuvat Cio-Cio-Sania sitkeästi Madama Butterflyksi, mutta hän korjaa nimeksi aina Madama Pinkerton. Hän tulee vielä, mieheni tulee vielä, sanoo Cio-Cio-Sanin jokainen ele.

Miksi Butterfly sitten tappaa itsensä? Siksikö, että Pinkerton särki hänen sydämensä? Tuskin. Butterfly on omanarvontuntoinen ja ylpeä ihminen, jolle kuolemakin on parempi vaihtoehto kuin uusi rakkaudeton avioliitto tai paluu geishaksi.

Yleisöön Madama Butterflyn traaginen kohtalo vetosi jälleen kerran. Se taputti villisti niin esiintyjille kuin muillekin tuotantoon osallistuneille. Ja se, että suuri yleisö viihtyy, on tärkeintä. Tai niin nykyään ainakin tavataan sanoa.