Scandinavian Music Group – Terminal 2

On hassua havahtua siihen, että Scandinavian Music Group on jo yli vuosikymmenen ikäinen. Vastahan se perustettiin Ultra Bran jättämään nuorten aikuisten tyhjyyteen, kuin merkitsemään 2000-luvun alkua.

Myönnän, etten tuolloin ennustanut yhtyeelle pitkää ikää, vaan uumoilin projektiluontoisen jälkihöyryilyn nopeaa haihtumista. Sen sijaan bändistä kasvoikin luonteva jatkumo, eräänlainen sukupolven vaihdos, joka onnistui narraamaan mukaansa seuraavan, teini-ikäänsä 2000-luvulla saapuvan kuuntelijapolven.

Tiiviin radiosoiton lisäksi yhtye onnistui samalla saavuttamaan arvostusta vakavailmeisempienkin musiikinystävien keskuudessa, joten menestyksen avainkortti oli kourassa. Emobändin elinikä on ylitetty jo moninkertaisesti myös julkaisujen määrässä.

Mutta innostaako seitsemäs levyllinen turvallisesti folkahtavaa radiopoppia ja Terhi Kokkosen henkäilyä vielä vuonna 2014? Jo edellinen, vuoden 2011 Manner sai osakseen aikamoista riepottelua hipsteruskottavan Nuorgam-nettilehden sivuilla, enkä usko rankkaa vauhtia eriytyvän musiikkimaailman tulleen sittemmin ainakaan armollisemmaksi. Toisaalta huomiotaloudessa ei tarvitse pelätä vihamielisyyttä, ainoastaan välinpitämättömyyttä.

Kenties vastauksena juuri tämänlaatuisiin kysymyksiin yhtye on kääntänyt jälleen kerran katseensa menneisyyteen, mutta akustisen americanan sijaan etualalle on nyt kaivettu syntikkasoundeja, jotka ovat toisaalta sukua 1980–90-lukujen vaihteen juppiradiosuosikeille, toisaalta Jean-Michel Jarren tai Vangeliksen juustoisimmille vedoille.

Biisien keskitempo on uneliaan ikkunasta tuijotteleva ja ainakin minä tarvitsin useamman kuuntelun, ennen kuin opin erottamaan niitä toisistaan. Levyn nimeen asti ulottuva lentokenttätematiikka muuttuu samalla lentokenttäestetiikaksi, kun jokainen raita on tuotettu ja raidoitettu sen verran kaakkoon, että kuuntelukokemus tuntuu voittopuoleisesti Finnairin mainoksen katsomiselta.

Olen aina pitänyt Terhi Kokkosen äänestä, mutta Terminal 2 -levyllä tuntuu ylittyvän jokin kriittinen sietopiste. Kokkosen välittömästi tunnistettavan ja ainutlaatuisen äänen ongelmiksi tuntuisivat, hivenen ristiriitaisesti, muodostuvan juuri tunnistettavuus ja ainutlaatuisuus. Minulla on ollut viimeiset 15 vuotta sama ongelma Björkin kanssa: ääni on hienoudessaan ja outoudessaan jo liian tuttu, liian ilmiselvä, aina sama. Siihen on mahdoton enää muodostaa suhdetta muutoin, kuin jonkinlaisen nostalgian ja menneisyyden kautta.

Joel Melasniemen ja kumppaneiden studioruuvauksista huokuvat ammattitaito ja pienet jipot paljastuvat vasta tarkemmalla kuuntelulla, kun levyn syntikkavetoisuuden alta löytyvät myös ne näpäkät kitarakuviot, stemmalaulut, kantrivaikutteet ja paisuttelevat jousisovitukset, parhaimmillaan kaikki samassa biisissä. Mitään varsinaista vikaa biisimateriaalista en osaa kaivaa, mutta minun on silti lähes mahdoton innostua levystä. Pystyn jo nyt sanomaan, etten tule tämän kritiikin jälkeen siihen palaamaan.