Serafiel The Marks

Gospelpiireistä ponnistavan Serafiel-yhtyeen debyyttialbumi vie ajatukset aikaan runsaat kymmenen vuotta sitten, kun Coldplay ei vielä soittanut stadioneilla ja Manboyn kaltaista esiintyjää pidettiin suurena vientitoivona. Tuolloin falsettia tavoittelevat vakavat nuoret miehet isosti kaikuvien yhtyeidensä kera nousivat pikkukaupunkien treenikämpiltä tavoittelemaan paikkaansa U2:n lämmittelijänä.

Näistä yhtyeistä määräävään kulttuuriseen asemaan päätyi tanskalainen Mew, ja sen antamat innoitteet voi kuulla myös Serafielin levyllä. Lyhyen albumin viimeinen, nimetön kappale menee jo suoranaisen Mew-pastissin puolelle. Jatkossa toivoisin kollegoilta tarttuvan myös seikkailullista asennetta. 

Serafielin debyyttiä vaivaavat useat nuorten yhtyeiden helmasynnit. Kappaleet loppuvat ennen kuin ehtivät kunnolla alkaakaan, soitto on turhan varovaista ja tuotanto ylimitoitettua. Lopputuloksessa rummut kumisevat ontosti ja basso puuroutuu, jolloin hiljaisellakin voimakkuudella levy soi kovalla.

Surround-kappale ainakin todistaa, että jutussa on potentiaalia. Tässä musiikkityylissä, jossa harvemmin on kyse ns. hyvästä boogiesta, ei sävellysten merkitystä voi liikaa korostaa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.