Sergei Zavjalov – Joulupaasto

Kun runous lähestyy ”tajuttavaksi mahdotonta todellisuutta”, myös sen perinteiset ilmaisukeinot käyvät mahdottomiksi. Näin hahmotti filosofi Theodor Adorno toisen maailmansodan, Auschwitzin, Leningradin piirityksen ja Hiroshiman ydinkatastrofin jälkeistä tilannetta kirjallisuuden kannalta.

Venäläinen nykyrunoilija Sergei Zavjalov on ottanut tämän vaatimuksen tosissaan. Runoelmassaan Joulupaasto hän riisuu Leningradin piiritystä kuvaavassa runossaan monumentaalisuuden ja sankaruuden stereotypiat tämän inhimillisen katastrofin ympäriltä. ”Minulle kaatuneet eivät ole sankareita vaan uhreja.”

Zavjalovin teksteissä runous antaa puheoikeuden niille, jotka virallinen historiankirjoitus haluaa lakaista maton alle.

Venäjällä ja Neuvostoliitossa kirjallisuus ja runous ovat aina herätelleet ihmisten omatuntoa poliittisesta terrorista, sorrosta, väärämielisyydestä ja painostuksesta huolimatta. Venäjällä 1960-luvulla uudelleen herännyt avantgarde, kokeileva kirjallisuus, on sisällyttänyt itseensä moraalisen ulottuvuuden, jopa postmodernin vaiheen aikana 1980-luvulla.

1960-luvulla Aleksander Solzenitsyn ja Joseph Brodsky olivat moraalisen vastarinnan avainhahmoja. Siellä, missä politiikka on ollut historian vääristelyä, kirjallisuus on nostanut esille ihmisen moraalisen vastuun omista teoistaan ja valinnoistaan. Kirjallisuuden on käytävä kiinni politiikan, kommunismin ja historiankirjoituksen valheisiin.

Zavjalov on tämän venäläisen ”maanalaisen runouden” perillinen.

Suomentaja Jukka Mallisen mukaan ”Joulupaaston teksti-installaatio pyrkii uudenlaiseen sanataiteeseen.” Se on totta.

Puhtaasti esteettisten arvojen sijaan Zavjalovin tekstiä kannattelee eettinen huoli Venäjän, maailman, ihmisen ja kielen tilasta. Zavjalovilla on paljon sanottavaa. Kirjaan sisältyvässä haastattelussa hän tuntuu sanovan joskus jopa liikaakin.

Parhaimmillaan runous ei kaipaa liikaa selityksiä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.