Sinkkuelämää

SINKKUELÄMÄÄ (Sex and the City)

Heti alkuun: ei, en ole koskaan katsonut vuosina 1998-2004 tehtyä Sinkkuelämää-sarjaa enkä tiedä mitään muuta päänaisnelikosta kuin että he ovat koukussa kenkiin ja miehiin. Tässä järjestyksessä.

Valitettavasti elokuva ei ole elokuva, vaan piinalliset kaksi ja puoli tuntia kestävä venytetty tv-sarjan pätkä, jonka jälkeen perse on puutunut, varpaat paleltuneet (tehokas ilmastointi) ja yksi ainoa kysymys: onko kaikkein hauskinta se, että aikuinen nainen paskantaa Meksikon-lomallaan housuun? Tässäkö oli se komediallinen osuus? Missä romantiikka?

Tietämättä mitään naisten menneisyydestä, ei heidän nykyisyydessään ole järin paljon kehuttavaa. Käsikirjoitus ja ohjaus á la Michael Patrick King on mitätön; hän ei edes yritä rakentaa tilanteita, juonta, merkitystä saati dialogia, joka soisi näyttelijöille edes pienen mahdollisuuden vireään tulkintaan tai elävään kanssakäymiseen. Elokuva etenee nykivästi kohtauksesta toiseen, vahakasvoiset hirviöt irvistelevät toisilleen - ehkä he luulevat hymyilevänsä.

Elokuvan ytimessä on viesti, että parikymppiset nuoret naiset tulevat NY:kiin vain huippumerkkituotteiden ja rakkauden vuoksi. Päähenkilöt ovat jo nelikymppisiä, joten heidän periaatteessa olisi pitänyt jo saavuttaa nämä molemmat autuudet, mutta ei, elämä tekee tepposet. Tarvitaan Carrien ( Sarah Jessica Parker) uusi avustaja Louise ( Jennifer Hudson) osoittamaan, mikä on kaiken ydin. Louise on nuori, vilpitön, rehevä, tummaihoinen (siis erilainen) ja kylläkin yhtä innostunut Vuittonin laukuista kuin päähenkilöt ja miljoonat naiset ties missä, mutta Louisella on sen verran maalaisjärkeä, että hän tajuaa vuokrata maltaita maksavan kassinsa vuokraamosta eikä havitella omakseen. Hän kantaa mukanaan avaimenperäamulettina merkkien merkkiä, brändien brändiä: LOVE, ja vieläpä uskoo siihen. Nelikkomme joutuukin täten herätettyinä ja tahoillaan pohtimaan, kuka rakastaa ketä ja mitä se rakkaus oikein on. Ystävyyskin joutuu "koetukselle".

Voisi kuvitella, että hyvä käsikirjoittaja-ohjaaja olisi saanut vaikka ja mitä irti neverjorkin pintaa nuolevasta muotimaailmasta ja siellä koikkelehtivista pakonomaisen epätoivoisista ihmisistä, mutta ei. Missään kohtaa ei ole pilkettä silmäkulmassa, ironian tai tilannekomiikan tajua, hyppäystä kerronnan tasolta toiselle, huumoria, säröä, ajatusta. Kuvaus on yhtä suoraviivaista ja latteaa kuin teksti ja näytteleminen. Rumasti jos sanoisi, niin kyseessä on sovinistinen ja asenteellinen, maailmaa rumentava roska.

Näyttelijöistä Parker ja Kristin Davis (Charlotte) joutaisivat välittömästi vahakabinettiin, Cynthia Nixonissakaan (Miranada) ei ole kehumista, mutta Kim Catrall (Samantha) sentään yrittää, ja hänellä on ainoana edes hieman pilkettä komedian suuntaan - johtuisiko niinkin yksinkertaisesta asiasta, että hän ei koko ajan ajattele, miltä näyttää? Kun näyttelijän ainoa ajatus kameran edessä on näytänkö hyvältä, niin katsojan on vaikea löytää valkokankaalta muuta ajatusta, kun siellä ei sellaista ole. Ymmärrettävästi tulos ei ole kovin kiinnostava, ja varsin pian näyttää siltä, että näyttelijät ovat vaikeasti jumittuneet poseerausasentoihinsa. Vaikeimmin näin tapahtuu Carrien ohella hänen unelmiensa miehelle Mr. Bigille ( Chris Noth), joka on yhtä kuuma ja verevä kuin koivupölli.

Elokuvassa on toki lämminhenkinen sanoma, kuten kaikissa hienoissa tarinoissa: ystävät ovat aito asia ja heidän kanssaan on mukava syödä. Vinkki: filkan sijaan menkää syömään ystävien kanssa.

PAULIINA SIEKKINEN

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.