Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat (Suom. Terhi Vartia. WSOY 2014. 335 s.)

Ensimmäinen ajatus Sophie Hannahin kirjoittamasta Hercule Poirotin uudesta murhamysteeristä on se, että mahtavatkohan Agatha Christien perikunnan rahat olla loppuneet.

Muuten on vaikea ymmärtää, miksi perikunta on pestannut toisen kirjailijan herättämään Christien kuuluisimman salapoliisin henkiin. Hannahilla on epäkiitollinen, suorastaan mahdoton tehtävä hypätä Christien saappaisiin.

Nimikirjainmurhissa lontoolaisesta Bloxham-hotellista löytyy samaan aikaan kolme murhattua ihmistä, joiden ruumiit on aseteltu samaan asentoon, ja joiden suussa on nimikirjaimin koristeltu kalvosinnappi. Uhrit ovat asuneet Great Holling -nimisessä pikkukylässä.

Napin nimikirjaimet johdattavat Hercule Poirotin kiinnittämään huomionsa traagisesti kuolleeseen kylän nuoreen pappiin ja hänen vaimoonsa.

Hannahin näköisromaanissa esiintyy useita Christien vakioelementtejä. Vuosi on 1929, ja kirjan sivuilla vilisee hienostohotelleja, tunnelmallisia kahviloita, junia, tropiikista tuotuja myrkkyjä, maaseutukylässä muhivia vanhoja juoruja ja juorukelloja.

Poirotin turhamaisuus, vahatut viiksenkärjet ja harmaat aivosolut muistetaan mainita, samoin Poirot päästelee ranskankielisiä huudahduksiaan vähän väliä. Scotland Yardissa työskentelevä Poirotin poliisiystävä Edward Catchpool on aina sopivasti askelen jäljessä Poirotin aivoituksia.

Kostomurha on ajankohtainen, kun vanhoja syntejä ja syntisiä pöyhäistään synkeän hautausmaan mullissa. Mysteerin ratkaisu esitetään klassisesti hotellin salissa suuren joukon edessä, eikä loppudramatiikalta vältytä.

Jäin kaipaamaan Agatha Christien vanhahtavaa, muodollista tyyliä. Nimikirjainmurhien henkilöt, heidän puheenpartensa ja juonenkuljetus ovat modernia, hengästyttävää ja elokuvamaisesti leikattua. Silti kirjailija tarvitsee tarinaansa lähes tuplasti sen verran sivuja, mitä Agatha yleensä.

Suurin mutta on kuitenkin itse tarina. Sophie Hannah ei saa puhalletuksi henkeä hahmoihinsa. Lukijalle on yhdentekevää, kuka heistä onkaan murhaaja ja miksi. Kimurantteja juonenkäänteitä ja nokkelia yksityiskohtia riittää, mutta silti tapahtumat aikaansaanut motiivi on jokseenkin epäuskottava.

Christien kirjoissa rikospsykologia selittyi ihmisen pahuudella, tässä kirjassa paha saa lähinnä palkkansa. Sen vuoksi kunnon jännitystä ei synny.

Minua ei pelota, että kun seuraavan kerran majoitun hotelliin, nimikirjainmurhaaja iskee kimppuuni! Christien dekkarit veivät aikanaan lapsenuskon koko maaseutuidylliin ja ihmisiin. Häikäilemätön murhaaja saattoi olla juuri se kaikkein herttaisin mummeli, suoraselkäisin eversti tai jopa lapsi.

Nimikirjainmurhien jälkeen on hyvä kaivaa esiin Agatha Christien itsensä kirjoittamia kirjoja ja miettiä, mistä niiden ajaton lumovoima, jännitys ja taika oikein syntyvätkään.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.