Stieg Larsson - Pilvilinna joka romahti

STIEG LARSSON Pilvilinna joka romahti Suom. Marja Kyrö. WSOY 2008, 698 s.

Kun on lukenut ruotsalaisen Stieg Larssonin Millennium-trilogian viimeisen osan Pilvilinna joka romahti, niin hiljaiseksi vetää.

Tätä paremmaksi on vaikea pistää rikoskirjallisuudessa. Kehuttu ja palkittu sarja huipentuu tyylikkäästi.

Tällainen menestys olisi kuin lottovoitto kirjailijalle. Paitsi, että Larsson ei ehtinyt siitä nauttia. Teokset on nimittäin julkaistu vasta hänen vuonna 2004 tapahtuneen yllättävän kuolemansa jälkeen.

Jokainen kolmesta kirjasta edustaa erilaista jännärityyppiä. Se tekee sarjasta mielenkiintoisen, ennakoimattoman ja luettavan.

Tuttu parivaljakko

Pilvilinna joka romahti -kirjan päähenkilöinä jatkavat Millennium-lehden tutkiva journalisti Mikael Blomkvist ja Lisbeth Salander, joka on tietokonenero ja hankalan ihmisen maineessa. Parivaljakko kulkee eri teitä kohti samaa päämäärää.

Kirjan alussa Salander makaa sairaalassa. Samalla osastolla on myös hänen isänsä Alexander Zalatšenko. Salander yritti tappaa isänsä sen jälkeen, kun tämä oli yrittänyt murhata hänet.

Poliisi jahtaa myös naisen velipuolta. Tämä on tehnyt murhat, joista Salanderia on epäilty.

Rakkaus on tästä perheestä kaukana.

Zalatšenko on Neuvostoliitosta loikannut KGB:n upseeri, joka on tehnyt yhteistyötä Ruotsin turvallisuuspoliisi Säpon sisällä olevan salaperäisen Sektion kanssa.

Yhteistyön paljastumisesta huolissaan oleva Sektio on varjellut salaisuutta ja passittanut Salanderin jo teini-ikäisenä mielisairaalan. Nyt samat voimat haluavat vaientaa Salanderin, joka ei kuitenkaan odota toimettomana kohtaloaan.

Blomkvist alkaa kirjoittaa laajaa reportaasia, jonka tavoitteena on puhdistaa Salanderin maine ja paljastaa salaliitto. Blomkvist haluaa, että oikeus vihdoin voittaisi.

Rönsyt pysyvät kasassa

Näistä aineksista syntyy huima jännäri, jossa riittää käänteitä. Kirjassa on kymmeniä henkilöhahmoja ja rönsyjä. Larsson pitää vyyhdin otteessaan.

Räväkkää toimintaa ja seesteisempiä hetkiä on sopivassa suhteessa. Tarinan onnistunut rytmitys pitää mielenkiinnon yllä koko ajan. Loppupuolen oikeussalidraamaan on ladattu paljon jännitettä. Fiksun rikosromaanin merkki on se, että väkivalta

ei ole itsetarkoitus.

Painavana teemana on Ruotsin turvallisuuspolitiikka ja erityisesti Säpon rooli siinä. Blomkvist vaatii, että Säpon kaltaisen organisaation pitäisi olla avoimen demokraattisen kontrollin piirissä. Blomkvist haluaa ravistella Säpoa kunnolla. Säpo puolestaan pitää itseään korvaamattomana kansankodin rauhan varjelijana.

Kirja nousee vahvaksi puheenvuoroksi demokratian, oikeudenmukaisuuden ja sananvapauden puolesta. Nämä hienot periaatteet sopivat johdonmukaisesti Stieg Larssonin aatemaailmaan.

Larssonin tietomäärä Säposta ja Ruotsin lähihistoriasta on ihailtava. Taitavasti hän ujuttaa tarinaan myös todellisia henkilöitä kuten entisen pääministerin Thorbjörn Fälldinin. Monet väheksyvät rikosromaaneja. Nyt olisi mahdollisuus tarkistaa käsitystä ja yllättyä.

ANTTI NISULA