Suomalaisen miehen loputon kujanjuoksu

KESÄTEATTERI

AD ASTRA TEATTERI

Juoksuhaudantie

Ensi-ilta Jyvälän pihassa

25.7.2008

Kari Hotakaisen menestysromaanin Juoksuhaudantie pohjalta dramatisoitu näytelmä ei voisi löytää oivempaa paikkaa kuin Mäki-Matin omakotitalo-idyllin keskellä. Täälläkin asuu oletettavasti voittopuolisesti aivan tavallisia ihmisiä, jotka eivät kaikki ole voittaneet lotossa tai ole yritysjohtajia, talon hinta noin 300 000 euroa. Tavoittamattomiksi hinnoitellut pakkomielteenomaiset unelmat kodista - lapsuuden lattialankun narahduksesta ja vintillä lojutuista sadepäivistä.

Unelmat ovat rintamamiehien rakentamat, jotka jättivät pojilleen syntymälahjaksi mykkyyden. Matti Virtanen on tavallinen työläinen, jonka vaimo ottaa tyttären ja lähtee. Vaimo on ahdistunut, vihainen, tyytymätön, vaikka työn ohella Matti on omistautunut vain perheelleen. Matti on vaimolleen alituinen kävelevä muistus siitä kun mikään ei riitä; mitätön, nössö. Miehen on oltava samanaikaisesti lonely rider, uljas sankari, ilmiömäinen rakastaja ja turvallinen perheenisä. Hotakaisen henkilöt eivät oikeastaan lainkaan ole henkilöitä, he ovat luonnevikoja, riivattuja pelinappuloita, yhteiskunnan ja markkinatalouden läpitunkemia ihmisen irvikuvia.

Huvittava, hirtehinen, tosi

Pasi Saarinen on ohjannut näytelmän etäännyttävään tyyliin, jopa brechtiläiseen henkeen. Ihmisiin ei ole tarkoituskaan samaistua, he eivät ole kokonaisia, moniulotteisia, tuntevia. Tarina ei rakennu, sillä ei ole huippukohtaa tai kokoavaa loppua; se on erinäisistä paloista kokoontaiteltu kuva, jonka pomppivassa ja tekstin tasolla tykittävässä puserruksessa Matti Virtanen säntäilee loputonta ja lohdutonta amokiaan. Ajavana voimana on saada perhe takaisin, vastassa hahmoton ja etääntyvä vaimo ja arvoiltaan kovaakin kovempi maailma, jossa tavallisen ihmisen rahkeet eivät voi edes lähtökohdiltaan riittää.

Matti Virtanen (Jukka Käyhkö) ja kiinteistönvälittäjä Jarmo Kesämaa ( Matti Tulla) ovat näytelmän keskeiset hahmot, keski-ikäiset elämän rattaisiin pöllämystyneenä pudonneet miehet, joiden kautta kahdesta suunnasta leikaten piirtyy koko ällistyttävä kuva suomalaisesta elämänmenosta. Se olisi huvittava ja hirtehinen ellei se olisi niin totta. Läpitunkeva pohjavire onkin tukehduttava ja ahdistava. Ohjaaja tarjoaa mielestäni suotta komiikkaa, se nousee kyllä parhaiten esiin ällistyttävän kipeästä ja terävästä tekstistä itsestään. Esimerkiksi naapuruston grillikekkerit voisi ohjata huomattavasti iisimmin ja vähemmän tyrkysti - jokainen näkee kyllä sielunsa silmin naapuripihoihin, taikka omiinsa.

Suorin vartaloin hulluuteen

Jukka Käyhkön ja Matti Tullan tulkinnat ovat kypsää työtä. Aivan rauhassa, vaikka näyttelijät ovatkin tietoisia yleisöstään, voisi välillä pulahtaa syvemmällekin roolihenkilöönsä, Käyhkö voimattomuudesta suorin vartaloin hulluuteen säntäävänä Mattina ja Tulla kiinteistövälittäjän esitelmien ja runollisen paskanpuhumisen sokeuttamaksi. Se toisi näytelmään lisää tasoa ja henkilöihin jonkin aukon, syvyyden tai kuilun, josta sitä voi katsoa. Nyt ongelmana on, että kaikki jää pinnaltaan lattanaksi.

Muilla lukuisilla roolitöillä on näitä kahta ulkoapäin piirtävä tehtävä. Ohjaajan on syytä saada näyttelijänsä uskomaan, että näyttämöllä jokainen liike ja ajatus on teko ja näkyy kauas. Samoin se, kun ajatus karkaa.

Kokonaisuutena näytelmää voisi rytmillisesti tiivistää ja hakea siihen tiukempaa vaihtelua. Nopea voi olla todella nopeaa ja hidas reilusti hidasta. Laura Jouhtimäen hienosti esittämän veteraani Taisto Oksasen ja Matti Virtasen kohtaus voisi veteraanin osalta olla paljon hitaampi, hän ei halua keskustella eikä myydä taloaan, joten hänen ei tarvitse olle Virtasen rytmissä. Tällainen kontrastien etsintä tekstistä tekisi näytelmälle kauttaaltaan terää.

PAULIINA SIEKKINEN

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.