Suomen Kansallisooppera Richard Wagner: Tristan ja Isolde

Kansallisooppera antoi panoksensa Richard Wagnerin 200-vuotisjuhliin eheällä ja konstailemattomalla Tristanin ja Isolden tulkinnalla. Viisi tuntia lensi siivellä, kun orkesteri ja solistit saattoivat kuulijan levitoimaan vivahteikkaalla ja lyyrispainotteisella musisoinnilla.

Samalla on sanottava, että mikään viimeinen sana tämä ei teoksesta ollut. Esitys ei vienyt sellaiseen kuolemankaipuun ja rakkauden korvennuksen sylipainiin kuin Tristan ja Isolde parhaimmillaan voisi.

Vaikka intohimodraamaa ja eksistentiaalisten kysymysten pohdintaa saattoi kaivatakin, esityksestä ei tarvinnut poistua pettyneenä. Kuulaan pidättynyt näkökulma oli johdonmukainen ja korosti partituurin kauneusarvoja radikaaliuden sijaan.

Jo alkusoitossa Wagner tuo esiin partituurinsa perusidean: purkautumattomien harmonioiden jännitteen, joka laukeaa vasta lopun Lemmenkuolossa. Kapellimestari voi korostaa raastavaa kaipuuta riitasoinnuilla ja pidätyksillä, mutta Pincas Steinberg valitsi toisen tien ja antoi musiikin virrata saumattomasti ja läpikuultavasti.

Steinberg on tarkka harjoittaja. Tulos kuului kompaktina ja hellivänä soittona, joka ei koskaan peittänyt laulajia. Vokaalilinjat saivat kellua tiheän orkesterisatsin päällä.

Sangen pian selville kävivät myös apollonisen näkökulman rajoitteet. Dramaattisissa kohdissa, kuten Isolden 1. näytöksen kertomuksessa ja Tristanin kuolinhoureissa, tuli sellainen olo, kuin tunteita ja dionyysistä puolta olisi kahlittu.

Vaikutelmaa korostaa lyyrisen, suorastaan tyttömäisen sopraanon Marion Ammannin valinta Isolden rooliin. Hän hemmotteli tässä osassa harvoin kuultavilla pitkillä ja hiljaisilla bel canto -linjoilla. Huutamisesta ei ollut tietoakaan, mutta kapeahko, viileä ääni kantoi.

Paljon silti jäi puuttumaan Isolden dramaattisista, maagisista ja hulluista puolista. Hahmo arkipäiväistyi. Lilli Paasikivi latasi Brangänen rooliin enemmän ilmaisua, mikä toi uuden tason emännän ja palvelijan suhteeseen. Paasikiven tulkinta oli loistava.

Robert Dean Smith ei ole myöskään äänitykki, mutta hänen tenorissaan on silti wagneriaaninen kalske. Hän lauloi vivahteikkaasti ja Ammannia intensiivisemmin. Oli hyvä, että sankarikliseet jätetään pois Tristanin hahmosta. Mitä herooista on kuolemassa?

Matti Salminen oli majesteettinen mutta samalla järkytyksessään koskettava kuningas Marke. Monologi oli illan jännitteisin hetki. Tommi Hakala yllätti hienolla Kurnewalin tulkinnallaan, ja Waltteri Torikan Melos ja Tuomas Katajalan mesimies täydensivät hyvän solistijoukon.

Elisabeth Lintonin ohjaus ja Steffen Aarfingin lavastus korostivat tuotannon virtaviivaista ilmettä. Turha myyttisyys oli karsittu, mutta ei menty myöskään modernisoinnin tielle. Pelkistynyt laiva- ja metsälavastus kuunmaisemineen, soihtuineen ja auringon polttamine maineen oli toimivaa mutta hieman tavanomaista kuvastoa.

Ohjaus yritti luovia realismin ja unenomaisuuden välillä ilman kovin suuria oivalluksia. Rakastavaisten toistensa viiltelyt tuntuivat turhilta. Valoja oli kuitenkin käytetty kauniisti, ja teoksen päättävä Lemmenkuolo jätti myös visuaaliselta puolelta tyydyttyneen olon.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.