Surullista puuntyöstöä

RAAKALAUTAA III

Vaajakosken Naissaaressa

kesän ajan

Raakalauta on hieno materiaali, joka on yksi tutuimmista rakennustarpeista. Suomalaisen puusepäntaidon korkeaa tasoa pidetään koulun veistontunneilla yllä, ja siksi puuntyöstön perusteet eivät ole päässeet kaupungistumisen myötä täysin katoamaan. Onkin luonnollista olettaa, että jos puuntyöstöä esitetään julkisena taiteena, on tekijöillä jonkinnäköistä kompetenssia materiaalin käyttöön tai materiaalin ominaisuuksiin.

Raakalautaa III -ympäristötaidenäyttelyn kantava ajatus on kirjallisessa mielessä kiehtova. Taiteilijat työstivät lautamateriaalia Naissaaressa 23.-27.6., ja yleisöllä oli mahdollisuus seurata työskentelyvaiheita paikan päällä. Taiteilijan työ ja teoksen rakentuminen yhdistyivät performatiiviseksi tapahtumaksi, jonka lopputuloksena syntyi yhdeksän ympäristötaideteosta.

Heinäkuun alussa tuosta visiosta on vain vähän kaikuja jäljellä. Kävellessäni Naissaaren polkuja näen läjiä pahoinpideltyä puuta, jotka makaavat nurmikolla lahoamista odottaen. Katsellessani hätäisesti väkerrettyjä kömpelöitä ja ajatukseltaan höttöisiä teoksia en koe haltioitumista, vaan surua.

Yhdessäkään työssä ei ole intohimoa, omistautumista, osaamista, tarkkaa suunnittelua, huoliteltua työnjälkeä - oikeastaan mitään sellaista syvyyttä, että sitä kannattaisi kutsua taideteokseksi. Viidessä päivässä ei näköjään ole mahdollista veistää puusta keskittynyttä tarkastelua osakseen ansaitsevaa teosta - enkä usko että moni on käyttänyt työhönsä edes tuota maksimiaikaa. Lisäksi julkinen työskentely sopii vain aniharvalle taiteilijalle, eikä sellaista ole nyt osunut remmiin.

Huonoja ratkaisuja

Rakentamiseen käytetyt ratkaisut ovat myös sieltä huonoimmasta päästä. Kiinnitykset on tehty vinoon runtatuilla nauloilla, ruuveilla tai ammuttu niiteillä. Laudat on survottu sahalla pätkiksi ja työstetty hätäisesti käteen osuneilla työkaluilla. Loppusilaus on läiskitty akrylaattimaali, joka on valunut möykyiksi lautojen pinnalle.

Esteettiseksi keinoksi moni on keksinyt myös puun tummentamisen polttamalla lautaan epämääräisiä mustelmia. Poikkeuksena on Matti Reivi, joka on käyttänyt sentään tervaa, mikä on kokonaisuuden harvinainen positiivinen asia. Toinen myönteinen asia löytyy Seppo Uuranmäen työstä: hän on tehnyt sen yhdessä poikiensa kanssa, vaikka heitä ei mainitakaan tekijöinä.

En usko, että tekijätkään, saati näyttelyn järjestäjät, tuntevat ylpeyttä Naissaareen jääneistä töistä. Moraalinen ongelma tällaisissa hätiköinneissä on se, että materiaaliksi kaadettua puuta käytetään sitä halventavasti.

ALEKSIS SALUSJÄRVI