Taiteilija Emma Ainala puolustaa naisten ottamia vähäpukeisia somekuvia – "On kaksinaismoralistista ja kontrolloivaa ajatella, että..."

Alaston venusmainen hahmo makaa puutarhan vehreydessä leopardinnahan päällä. Renessanssista tuttujen nukkuvien tai viekoittelevien venusten sijaan hahmon olemus tuo mieleen Barbien tai pop-laulaja Lana Del Reyn. Hän tuijottaa puolihuolimattomasti ohi katsojasta kuin poseeraisi kameralle. Vatsassa lukee ’’I Just Work Here’’.

Taiteilija Emma Ainalan työt ovat kuin karamellinvärinen kermakakku, joka sekoittaa eri elementtejä yllättäväksi, yhtenäiseksi estetiikaksi: Rihanna lootusasennossa, Kasper Kummitus, hampurilaisia, koiria, nettikuvastoa, eri uskontojen symboleja ja viittauksia eurooppalaiseen taidehistoriaan.

– Kaikki on niin monella tavalla, Ainala sanoo, ja viittaa muuhunkin kuin maalauksiinsa.

– Sukupolveni pitää sietää sitä, ettei ole mitään yhtenäiskulttuuria eikä valmiita malleja, joiden mukaan elää.

1990-luvulla nuoruuttaan tai lapsuuttaan elänyt tunnistaa kuvista outoa nostalgiaa.

 

Teokset kuvaavat nuoria naisia, jotka tuntuvat elävän jonkinlaisessa laiskassa unelmassa. Tai oikeammin: kuplassa. Mutta maalausten ihmemaan liisoja vaanii myös ahdistus.

– Nuo eivät aina oikein jaksa yrittää, Ainala toteaa lempeästi katsoessaan teostaan Too Many Stars and Not Enough Sky, jossa yhden naisen pää on vajonnut lammikkoon, toisen kakkuun. Teoksessa kelluvat sanat ’’Existential Crisis’’. Kristallipalloon heijastuu prinssi.

– Feminismi näkyy teoksissani, mutta se ei tietenkään mitenkään tyhjennä niitä. Naisille opetetaan, että toiset naiset pitäisi nähdä potentiaalisina kilpailijoina, ja se on tosi raskas ajatus.

Ainala ei tee omakuvia, mutta toisaalta kaikki hänen taulunsa ovat sellaisia. Maalausprosessissaan hän kertoo liikkuvansa ’’esikielellisellä alueella’’.

– Tarkkailen kaikkea koko ajan ja imen vaikutteita, ja vasta myöhemmin usein tunnistan, miksi minulla on ollut tarve tehdä jokin työ. En tehdessäni mieti tietoisesti henkilökohtaisia merkityksiä, sillä työskentelyni on ikään kuin kuvien vyörytystä.

 

Ainalan mukaan maalaaminen on ”kuin huumetta”.

– Se on raskasta ja väsyttävää, mutta sitä on vaikea lopettaa.

Yhden työn tekemiseen menee kuukausi.

– Työn pitää olla myös hauskaa, ihanaa ja yllättävää. Olisi tosi boring, jos joutuisin tekemään saman työn uusiksi. En vain maalaa jotain taulua, vaan sillä pitää olla joku syy ja merkitys. Se merkitys voi kuitenkin olla myös alitajunnasta kumpuava.

Hän tahtoo myös häiritä kuvillaan, sillä se voi saada katsojan ajatukset liikkeelle.

 

Vaikka Ainalan työt ovat figuratiivisia, monessa työssä koko ympäristö myös ikään kuin sulaa dalimaisen surrealistisesti. Myös renessanssiviittauksia on paljon niin sommitelmissa kuin pastellisävyissäkin.

– Tällainen sulattaminen voi tuoda tauluihin toisen kerronnan tason, mikä välittyy ehkä vain kun maalausta katsoo livenä.

Näkeekö Ainala kuvaamissaan antiikin ja eri uskontojen mytologioissa ja somemaailmassa jotakin samaa? Hän sanoo, että tarvitsisi yhden päivän kysymyksen miettimiseen.

– Mutta vääjämättä koen, että ne muodostavat yhtenäisen emotionaalisen maailmansa, ja pyrin jonkinlaisen kokonaiskuvan muodostamiseen.

– Selfietä ottava ihminen ei kuitenkaan ole yksioikoisesti mikään nykyajan Narkissos.

– Mielestäni somemaailma ei ole kovinkaan paljon erillään siitä, millainen ihmisluonto muutenkin on – somessa asiat vain näyttäytyvät uudessa valossa. Miehet ovat kuvanneet alastomien naisten kauneutta vuosisatojen ajan. On kaksinaismoralistista ja kontrolloivaa ajatella, että kun nainen ottaa kameran omaan käteensä, hän olisikin yhtäkkiä narsistinen.

– Annan töissäni visuaalisesti tosi paljon. Siksi en halua määritellä töitäni liikaa, vaan luotan katsojan kykyyn löytää asioita ja merkityksiä itse.

 

Emma Ainala: Dear Ambiguity Jyväskylän taidemuseossa 8. syyskuuta asti.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .