Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista - Fjodor Dostojevski

FJODOR DOSTOJEVSKI
Talvisia merkintöjä
kesän vaikutelmista
Suom. Tiina Kartano.
Niin & Näin 2009, 212 s.
Tiina Kartanon
suomennokseensa laatima essee lähtee liikkeelle satiirista; moniäänisyyttä ja karnevalismia Fjodor Dostojevskin (1821-1881) tuotannossa tutkineen Mihail Bahtinin (1895-1975) ajatuksista. Tämä on kiinnostavaa, koska Dostojevskin etenkään romaanihahmojen psykologiaa, aatteita ja yhteiskunnallista kuvastavuutta ei lännessä yleensä ensiksi mielletä koomiseen lajityyppiin.

Dostojevskin kohdalla voidaan Bahtinin pohjalta viitata sykliin, jossa hän - kärsimyksen kirjailija - suhteellistaa ja sulattaa toisiinsa elämän vastakkaisuuksia, ei vähiten äärimmäistä hyvää ja pahaa. Kuka voi kuvata pahuutta kuten Dostojevski, ellei tunne hyvyyttä!

Pahassa Dostojevskin ihminen kohtaa syyllisyyden ja häpeän. Tämä kokemus ohjaa häntä lähestymään vastavoimia sovittavaa hengellisyyttä, korkeammanasteista hyvyyttä, johon myös nauru mainiosti sopii.

Teeskentelijät

Teos sisältää Dostojevskin Euroopan-matkakuvina kirjoituksen Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista. Se on tarkkapiirtoinen satiiri eurooppalaisen sivistyksen ja elämäntavan ulkokohtaisuudesta, inhimillisen perusolemuksen kadottamisesta, teeskentelystä.

Esseessä Pieniä kuvia matkan varrelta pisteliäisyys on ystävällisempää. Pirullisuus ja empatia kohtaavat. Kirjoitus tarkkailee venäläisten junien ja laivojen matkustajia - heidän yritystään ja erehdystään näyttää muiden silmissä erinomaisilta, olla puhetyylissä ja käytöksessä ylätyylisempiä kuin ovat.

Piikin terä on kaivettava eurooppalaisten vaikutteiden nahasta.

Usko yhdistää

Kirjan muut tekstit valaisevat matkakuvien sanomaa ja johdattavat sitä hienosti laajempiin dostojevskilaisiin kehyksiin. Tiina Kartanon essee tutustuttaa filosofi Vladimir Solovjoviin (1853-1900), jonka Dostojevskin muistoksi pitämät puheet ovat suomennoksen kolmas jakso.

Solovjov idealisoi puheissaan ortodoksiaa kirkkaasti ja vaikuttaen. Hän nostaa esiin kolme Dostojevskin näkemän venäläisen kansanluonteen ominaispiirrettä: myötätunto, häpeä, kunnioitus. Dostojevskin mukaan ne tulevat johtamaan - myös Eurooppaa - Venäjän perustamaan yhteiseen "kristilliseen alkukotiin".

Kysymys ei ole Venäjän erillisasemasta, vaan kyvystä toimia kansojen yhdistäjänä. Dostojevskin oman esseen itseironia johtunee siitäkin, että hän yleensä on suhtautunut länteen ristiriitaisesti; sekä Euroopan taiteen ja ajattelun ihailijana että sen pinnallisuuden kriitikkona. Mutta Venäjän varsinainen rakentaja ei hänen mielestään olekaan intelligenssi, vaan oppimaton kansa ja sen uskonto.

Dostojevski arvostelee eurooppalaista järkeisuskoa egoismista, opportunismista ja venäläiseen sivistyneistöön liian herkästi tarttuvasta keskinkertaisuudesta.

Aidossa uskossa yksilö etenee yliyksilölliseen, joka ilmenee kirkkaimmin Kristuksen rakkaudessa.

Solovjov tähdentää, että Vapahtajassa hyvyys liittyy kauneuteen ja kauneus toimintaan. Dostojevskille juuri tällainen kauneus on maailman pelastus.

Solovjov toteaa Dostojevskin mystiikan, humanismin ja naturalismin yhdistyvän kauneudessa. Dostojevski kokee kauneuden toteutuvan keskeisesti Venäjän kirkossa.