Tanssiva kannanotto

Ismo-Pekka Heikinheimo
Sumuista hymyä
Huoneteatterissa 18.4.2010
Huoneteatterin Sumuista hymyä oli Ismo-Pekka Heikinheimon läänintaiteilijakauden viimeinen ohjaus ja koreografia. Tanssijana nähtiin Jyväskylän Tanssiopiston rehtorinakin tunnettu Tuija Nikkilä. Molemmat ovat kokeneita taiteilijoita, jotka tässäkään esityksessä eivät säästelleet ilmaisullisia kykyjään.

Ennen esityksen alkua Heikinheimo ehti kiitosten ohella pahoitella, että viikon lopuksi yleisö sai nähtäväkseen "näin ankean" esityksen. Mitäpä muuta alkoholismi aiheena voisi olla kuin ankea, mutta esitys sitä vastoin oli vahva ja vakuuttava.

Käsiohjelma kuvasi sanoin esityksen tarinan, ja tanssi kertoi liikkeellä omansa. Tarina ja liike tapailivat toisiaan, toisinaan yhdistyivät, mutta tärkein säilyi: tanssi on aina enemmän ja osin jotakin muuta kuin sen kerrottu sisältö.

Paikkana Huoneteatteri antoi teoksen symboliikalle sisäänrakennetun ulottuvuuden. Minuuden teatteri, jota tanssijahahmo esitti itselleen, oli nyt huoneen sisältä alttiina ulkoiselle katseelle.

Murheenkarkotusriitti

Jos suomalainen keski-ikäinen alkoholisoitunut mies on jo jonkinlainen käsite, muhii ongelma naisten kohdalla enimmälti yksilötasolla. Sumuisessa hymyssä addiktioiden sudenkuopat näyttäytyvät yhtäläisinä molemmille sukupuolille, muuttuneen maailman kollektiivisena ilmiönä.

Pelkästään alkoholista ja sen aiheuttamista ongelmista ei esityksessä silti ollut kyse. Huikeimmin sen osoitti esityksen liikekieli. Nikkilä tanssi esiin erilaisten olotilojen viestit sisäistyneellä varmuudella. Päihtynyt on sanallinen ilmaisu, joka kuvaa hyvin esityksen liikkeiden ja sisällön kaksinaisuutta.

Taiturimaisesti Nikkilä tanssi ja ilmehti päihderiippuvaisen liikkeiden hervottomuuden ja jämähtäneiden asentojen välisen köydenvedon. Liikkeet vääntyivät kohti maailmaa kuin ulkoisen voiman riivaamana ja supistuivat sisäänpäin kuin syntymää edeltävään tilaan.

Tyhjistä tölkeistä koottu flamencopuku kalisi arkaaisten heimojen pahojen henkien karkottamisrituaalien kaltaisesti. Toisaalta ylvään flamencotanssijan rooli oli illuusio, joka esityksen huippukohtana paljasti tematiikkaa syvemmältä. Purevaa sarkasmia hahmossa ei ollut, vaan lavalla venkoili hellän raivokkaasti oman elämänsä klovni: miten elää, olla joku, jollekin?

Tanssi otti kantaa sekä yksilöllisen että kollektiivisen vastuunottamisen tärkeyteen. Viisivuotiskauden päättävänä teoksena ja tunnustettujen tanssijoiden työnäytteenä sen voi ajatella tiivistävän jotakin myös yhdestä tanssitaiteen vähemmän huomioidusta eetoksesta.

Taide kytkeytyy elämään ja arkeen, se ei yksinomaan ylevöitä ja estetisoi. Toisinaan se piirtää merkkejä hädästä, tai kartoittaa kokemuksia ja ilmiöitä, jotka etsivät löytäjäänsä.

Koreografia ja ohjaus: Ismo-Pekka Heikinheimo. Tanssi: Tuija Nikkilä. Valot: Arto Saarelainen. Lavastus ja puvustus: Ismo-Pekka Heikinheimo, Tuija Nikkilä. Tuotanto: Ismo Dance co, Jyväskylän Tanssiyhdistys ry.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.