Tapani Heinonen - Reunalla

Jyväskyläläisen Tapani Heinosen (s. 1955) esikoisromaanissa Reunalla on perinteisen psykologisen kehitysromaanin piirteitä. Psykologiset, realistiset romaanit ovat olleet hieman paitsiossa viime aikoina varsinkin kehitystarinoiden osalta.

Heinosen romaanissa keskeisiksi teemoiksi nousevat päähenkilön Juhanin identiteetin rakentuminen, seksuaalisen suuntautumisen löytäminen ja kipeät suhteet omiin vanhempiin. Homoseksuaalisen identiteetin löytämisen kuvaus on sekin ollut harvinaisempaa suomalaisessa proosassa.

Tapani Heinosen tarinassa päästään tässä suhteessa aika pitkälle, paikoin aika vivahteikkaaseenkin kuvaukseen.

Heinosen kasvutarina risteilee lapsuuden muistojen ja nykyhetken vaatimusten välillä. Elämyksellisesti nämä eri aikatasot vaikuttavat romaanissa toisiinsa siten, että niistä muodostuu päähenkilön maailmasuhde, identiteetti, Juhanin tapa olla olemassa. Identiteetin rakentuminen merkitsee aina tietoisia valintoja, itsensä tunnistamista.

Juhani on karstulalainen maalaispoika, jolla on ongelmallinen suhde työkeskeiseen isäänsä ja hänen impulsiiviseen väkivaltaisuuteensa. Mutta helppo ei ole Juhanin suhde myöskään äitiinsä, hänen torjuvaan kylmyyteensä. Joskus rakkaus on kuolemaa kylmempi, varsinkin kun vanhemmille paljastuu, että poika on homoseksuaali.

Juhanin perhe ei ole kuitenkaan mitenkään poikkeuksellinen suomalainen perhe.

Juhanin lapsuus heijastelee suomalaisen yhteiskunnan, 1950–70-lukujen mentaalista maisemaa, työkeskeistä vaikenemisen kulttuuria laajemminkin. Lapsella ei ollut juurikaan oikeuksia, vain velvollisuuksia.

Heinosen kerronta on kuitenkin tässä suhteessa ymmärtävää ja humaania. Kaikilla on lopulta omat syynsä toimia omalla tavallaan, Juhanin työnrasittamilla vanhemmillakin. Tämä ei tietenkään merkitse vääryyden hyväksymistä.

Isän kuoleman jälkeen poika palaa katsomaan kotitaloaan: ”Kotitalo näkyi peltoaukean takana. Sen ääriviivat erottuivat taivasta vasten niillä kohdin, missä se ei sulautunut kuusikon latvustoihin.

Tuvan päätyikkunasta näkyi yksinäinen valo. Siinä valossa, sen ikkunan takana eli äiti, yksin kuin toisella planeetalla.”

Heinonen on parhaimmillaan kertojana tietyissä kovissa ja karheanhellissä lapsuuden kuvauksissa, askeettisissa impressioissa, joissa on tosipohjaista ja kantavaa todistusvoimaa, selvää kyvykkyyttä.