Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli (Atena 2014. 262 s.)

Toinen maailmansota ja holokausti leimasivat Saksan rotuteorioiden ja kansallisen ääriajattelun kehdoksi, mutta olisi historiallinen vääryys syyttää nationalistisesta ylimielisyydestä pelkästään saksalaisia.

Mielikuvituksellisia suuria kertomuksia oman kansan ylivertaisesta myyttisestä menneisyydestä löytyy kaikkialta, mukaan lukien Pohjoismaat. Kulttuuriantropologi Tapio Tamminen on ottanut tutkimuskohteekseen Ruotsin maassa päätään nostaneen äärioikeistolaisuuden innoittamana.

Kansankodin pimeämpi puoli kertoo laveasti ruotsalaisesta oman kansan muinaisuuden ja ylivertaisuuden hurmoksellisesta etsinnästä. Kyse ei menneinä vuosisatoina ollut vain marginaali-ilmiöstä, vaan pohjoismaista rotua hehkutettiin Ruotsin kärkikaartin tiedemiesten ja valtiollisten vaikuttajien toimesta.

Eräs ensimmäisistä asialla oli maansa suurvalta-asemasta juopunut tieteilijä Olof Rudbeck, joka 1600–1700-lukujen taitteessa todisteli Ruotsin olleen muinainen Atlantis, sivistyksen kehto, ja ruotsin kielen ihmiskunnan alkuperäinen kieli. Rudbeck sai luonnollisesti paljon seuraajia, sillä käsitys omasta jalosukuisuudesta kiehtoo ihmismieltä.

Uutta pontta visiot ruotsalaisen veren paremmuudesta saivat romantiikan ja nationalismin noususta. Mukaan hiipi 1800-luvulla ajalle tyypillinen rotuajattelu, jossa ihmiskuntaa luokiteltiin kasviston ja eläimistön mukaan eri tyyppeihin, joista osa oli tietenkin syntyjään kukoistavampia kuin toiset. Herbert Spencerin mukailema darwinilainen vallankumous kiihdytti kehitystä.

Suomalaisten asema tässä ”pohjoisen rodun” syntytarinassa oli vaihteleva, sillä niin pitkään kuin Suomi oli osa Ruotsia, suhtauduttiin suomalaisiin suopeammin, kunnes vuoden 1809 jälkeen suomalaiset eivät jalosukuisten puuhun enää kelvanneetkaan. Suomenruotsalaiset tiedemiehet kampesivat itsensä jaottelussa Pohjanlahden paremmalle puolelle.

Rotubiologian johtavaksi maaksi Ruotsi kohosi 1900-luvun alussa. Uppsalan yliopisto sai Suomen tiedepiireissäkin kateutta herättäneen rotubiologisen instituutin ensimmäisenä maailmassa 1922 ja lähes 100 000 ruotsalaisen verenperimä kartoitettiin maailman mittakaavassa ainutlaatuisessa tutkimuksessa muutamia vuosia myöhemmin.

Saksan tappio maailmansodassa ja holokaustin karmeuksien paljastuminen heikensivät maailman väestöä pitkä- ja lyhytkalloisiin luokitelleiden tiedemiesten ja ajattelijoiden salonkikelpoisuutta, mutta kokonaan arveluttava ihmisten synnynnäinen arvottaminen ei Ruotsissakaan päättynyt.

Kehityksen eräs huipentuma koettiin osin kansankodin jo synnyttyä, kun vuosina 1935–1975 steriloitiin peräti 63 000 ihmistä. Vaikka kyse oli omasta suostumuksesta sterilisaatioon, viranomaisten painostus ja lupaus mielisairaalasta tai hoitolaitoksesta vapautumisesta vaikutti luonnollisesti haluun tulla leikatuksi.

Tammisen kirja on hyvä muistutus historiallisista kehityskaarista, joiden syntyä ja syvyyttä tarkastelemalla voidaan löytää selityksiä nykyajan ilmiöille, jotka saattavat nyt näyttää hohdokkailta, mutta tulevien vuosisatojen päästä absurdeilta.

Kirjan lukukelpoisuutta heikentää Tammisen rönsyilevä kirjoitustapa, joka vie lukijan välillä esimerkiksi Saksaan 1930-luvulle, vaikka otsikon mukaisesti tarkastelussa pitäisi olla Ruotsi.

Teos olisi kaivannut kustannustoimittajalta reippaampaa otetta sivupolkujen luomisessa umpeen.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.