Teatteriarvio: Elviksen keittiön nerokkuus on sen tarkoituksellisessa mauttomuudessa

Räävittömän huumorin vastapainona vakavat kohtaukset aiheuttavat tunteiden myllyn

Huoneteatteri

Elviksen keittiö

Ensi-ilta 2. 3. 2018

Elviksen keittiön nerokkuus on sen tarkoituksellisessa mauttomuudessa, mikä ilmenee ohjaaja Matti Tolvaselle ominaisena tabuja vasaroivana huumorina. Visuaalinen tyylittömyys näkyy lavastuksen, puvustuksen ja valojen poskettomana koreiluna leopardikuvioineen ja pastellisävyineen.

Esityksen imelyys vastaa osuvasti mielikuvaa 1970-luvun Elvis Presleyn viimeisten vuosien tragikoomisesta hahmosta, joka huhki Las Vegasissa pillereiden voimalla hikisesti töitä. Laajemminkin Elviksen uraa sävytti absurdiuteen saakka viedyn amerikkalaisen unelman korostaminen huonouden kieltävänä kitschinä niin kullatuissa esiintymisasuissa kuin perverssissä hiustyylissä.

Elviksen keittiön tapauksessa huonouden eli traagisen todellisuuden kieltäminen on läsnä jo lähtöasetelmassa, kun kolmihenkisen perheen Elvis-imitaattorina toiminut isä (Pekka Ahonen) on auto-onnettomuuden seurauksena halvaantunut ja taantunut vihannekseksi. Silti hänet puetaan yhä Elvikseksi.

Perheen teini-ikäinen tytär Jill (Petra Luukkainen) pakenee kriisiä pakkomielteiseen kokkaamiseen siinä missä Äitsy eli äiti (Siru Kovala) viinaan ja nuorten miesten kanssa ilotteluun.

Samalla vaietaan siitä, mistä pitäisi puhua. Lopullisesti perheen elämää sotkemaan raahataan baarista Äitsyn toimesta nuori Stuart (Juuso Metsälä).

Elviksen hahmoa ei runsaudessaan sovi tarkastella typistetyn ironisesti. Elviksen keittiössä karrikoitu hahmo onkin ennen kaikkea allegoria, mikä sopii unen ja todellisuuden rajoja hämmentävän esityksen luonteelle: instituutioksi muuttuessaan Elvis muuttui myös satuolennoksi.

Näytelmässä riittää tasoja ja pureskeltavaa. Sitä voi tarkastella esimerkiksi ihmisen narsismia ja pikkumaisuutta pilkkaavan elvistelyn käsitteen avulla. Siten Elviksen tilalla voisi yhtä hyvin olla uudemman amerikkalaisen mauttomuuden messias Donald Trump. Monet repliikit ovat suoraan kuin Yhdysvaltojen vaihtoehtoisen oikeiston keulahahmojen sanavarastoista.

Kukin esityksen neljästä hahmosta nousee keskiöön, koska näyttelijät ovat omaksuneet niiden stereotypioille ilveilevät maneerit loistavasti. Pekka Ahosen kunniaksi on mainittava hänen pidättyväisyytensä pyörätuolissa, mikä lienee vaikeaa, kun yleisössä vastaavasti reaktioita ei pidätellä. Räävittömän huumorin vastapainona vakavat kohtaukset aiheuttavat tunteiden myllyn ja siksi esitys on hyvin puhdistava taidekokemus.

Käsikirjoitus: Lee Hall. Käännös: Sami Parkkinen. Ohjaus: Matti Tolvanen. Tuottaja: Kristiina Rökman. Lavastus: Marjo Riuttanen, Vilma Riihinen & Topias Ilves. Valot: Satu Hokka & Mikael Minkkinen. Äänet: Juuso Kunelius. Äänitekninen toteutus: Anna Hänninen & Roope Jormakka. Maskeeraus: Anniina Saari & Vilma Riihinen. Puvustus: Anni Lahti, Anniina Saari & Maija Lehtoranta. Koreografia: Maija Lehtoranta. Valokuvat ja grafiikka: Riku Suonio. Rooleissa: Pekka Ahonen, Siru Kovala, Petra Luukkainen, Juuso Metsälä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.