Teatteriarvio: Harjalla ja alamäessä

Viihteellisen Rautavaaran silmäkulmissa on myös ankaria kyyneleitä.

Teatteriosuuskunta EState

Rautavaara

Kantaesitys Kangasniemen Syvälahden tanssilavateatterissa 11.7.

Kangasniemen Syvälahden lava ja Teatteri EState jatkavat viihdelegendojen esittelyä. Samalla kun uusi läpileikkaus kertoo ja laulaa Tapio Rautavaarasta (1915–1979), kasvaa tämä Tarja Pyhähuhdan ohjaus erikoisen näyttäväksi liikunnalliseksi näytökseksi. Koreografit ovat Tuija Nikkilä, Mimmi Rantala ja Jere Pietarinen.

Viihdyttävän yleisilmeen peruspulssi sykkii surumieltä, paikoin ankaraakin. Tapsalle ominaisen vakavuuden tavoittaminen on episodimaisen ja paikoin hauskan esityksen onnistumisessa ratkaisevaa.

Marko Maunukselan nimiosan elekieli ja laulutyyli ovat niin rautavaaralaiset että katsoja sisäistää kappaleiden taakse pohjautuvan kokemuksen yhteisyyden. Sota-ajat ja jälleenrakennusvuodet tuovat katsantoon kollektiivisen kansallisen leiman.

Esitys muistuttaa elämän itsensä surua ja suomalaista ponnistusta selviytyä reippaan ja kaihoisan viihteen ja urheilun lohdussa. Yksilön ja ympäristön monivaiheisen totinen suhde ja rentoutumisen tarve välähtävät kokokuvamaisen läsnä oleviksi.

Arto Niemisen teksti toimii tiiviissä tempossa elämäkerran leikkauspisteissä. Syntymän lisäksi kuolema esittäytyy jo prologissa. Eri-ikäiset Tapio (Olli Jokinen) ja Tapsa (Maunuksela) toimivat kohtauksissa usein rinnatusten.

Kysymys on ihmisestä ja hänen rooleistaan elämässä. Mukana on lapsuuden ja nuoruuden selviytymiskamppailun nostattamaa sisua ja sen vaikutusta myöhemmin taiteilijana, filmitähtenä ja urheilijana.

Köyhyys on läsnä varhaisvuosina. Sota tummentaa nuoruuden innoitusta. Varttunutta Tapsaa varjot seuraavat kulttuurikausien muutoksissa risteytyvin kohtalontaittein. Herkistynyttä sielua särkevän alkoholin osuutta selittää myös rautavaaralaisen laulelmatyylin vanheneminen ja sen myötä suosion väheneminen uuden ajan viihdevalojen pimentoihin.

Näyttävyyden keskellä on otteina verraten vähän dialogia ja tapsamaisen painokasta pohdintaa. Laulutekstejä heijastelevan koreografian kimara taas sisältää paljon – kansallisista painotuksista eksoottisiin menoihin, rallia ja elämänkaihoa vääntävistä tansseista balettiin.

Sami Ruutiaisen johtama yhtye on tunnelmien tarkka tae. Lauluja esittää useampikin näyttelijä. Lavalle hyppyytetään myös pilailevasti reteitä Danny show´n ja Keihäsen Kanarian-matkojen vaikutelmia.

Tekstin ja ohjauksen taikaa on luoda musiikillisen runsauden väliin näinkin kosolti dokumentaarisia osoitteita: syntymä, sota, keihäänheitto, rakkaus, avioliitto, kupletit, elokuvien filmaustouhut, menestys, harjakaiset ja viisto lasku suosion katolta.

Katsoja voi toteutusta ihastellessa aprikoida, olisiko sisällön voinut keskittää tarinana jännitteisemmäksi. Olisiko kohdistus Rautavaaran elämän selkeästi valikoidumpiin teemoihin vahvistanut ihmiskuvan kiinnostavuutta ja entisestään tähdentänyt esityksen vakavaa puolta?

EState-ryhmän Rautavaaran toimivuutta kansallisesti hyvänä viihdeteatterina tämmöiset kysymykset eivät kuitenkaan kavenna.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.