Teatteriarvio: Helsingin kaupunginteatterin Kaasua, komisario Palmu! on uskollinen esikuvaelokuvalle

Helsingin kaupunginteatteri

Kaasua, komisario palmu!

Ensi-ilta suurella näyttämöllä 29.11. 2018

Pyörää ei aina tarvitse keksiä uudelleen. Ohjaaja Heikki Kujanpää luottaa Mika Waltarin luomien ja Matti Kassilan elokuvissaan eloon herättämien ikonisten hahmojen voimaan. Tuttu ja turvallinen voikin joskus kiehtoa katsojaa enemmän kuin tunnistamattomaksi versiointi.

Sitä paitsi uusi näyttelijä tuo vanhaan hahmoon aina jotakin itsestään. Muutamille hahmoille kerrotaan myös tehdyn pientä “tämänpäiväistystä”. Kiukutteleva pikkutyttö on muuttunut voimakkaaksi naiseksi, eikä homoseksuaalisuutta haluta näyttää konnamaisena.

Tapahtumat saavat alkunsa, kun upporikas rouva Skrof löytyy kodistaan kuoliaaksi kaasutettuna. Komisario Palmun (Kari Väänänen) tutkimassa tapauksessa syytetyn penkille päätyvät vuoron perään kaikki saarnaajasta jazz-laulajattareen.

Väänäsen luontainen lavakarisma ei varmaan ollut vähiten ratkaiseva tekijä roolituksessa. Ja toimiihan se. Väänäsen ei tarvitse kuin laittaa hattu päähänsä ja murahdella ollakseen uskottava, järkähtämätön komisario Palmu.

Nuoremmalta näyttelijäkaartilta vaaditaan hieman enemmän tempoilua. Erityisesti säväyttää Miiko Toiviainen taiteilija Kurt Kuurnan roolissa. Toiviaisen velmuilu kryptisenä aatelisnuorukaisena on taidonnäyte, joka jää varmasti monen mieleen. Palmun apulaisetsivät, hölmönpuoleinen Virta (Heikki Ranta) ja älykkö Kokki (Petrus Kähkönen) irrottavat yleisöstä naurut keskinäisellä kilpailullaan.

Hahmot ovat kautta linjan karikatyyrisia, mutta näyttelijät ottavat ilon irti tyylilajista. Sara Paasikoski on viileän arvoituksellinen murhatun rouva Skrofin lapsenlapsen roolissa. Jouko Klemettilän levoton saarnaaja Mustapää pärjäisi hyvin sketsihahmokilpailussa. Vuokko Hovatan Iiri Salmia on hunajainen sekä käytökseltään että tietysti myös lauluääneltään.

Esityksessä kuultava Timo Hietalan säveltämä, live-orkesterin esittämä korvia hivelevän kaunis jazz maalaa tunnelman sopivan mystiseksi. Askelten ja näyttelijöiden käsittelemistä esineistä lähtevät äänet ovat tehostettuja. Efekti tekee äänimaailmasta varsin veikeän. Myös visuaalisesti esitys on kaikkine hattuineen, takkeineen, leninkeineen ja vanhoine Helsinki-kuvineen huolellisesti toteutettu.

Nykykatsojalle, jolle rikosjännäri tarkoittaa kenties moniulotteisia henkilöhahmoja ja juonellisesti tuhannelle kierteelle viritettyä vyyhtiä, esitys voi olla paikoin pitkästyttävä ja sen tarjoama draama latteaa. Nostalgikoille se voi puolestaan olla mainoksessaan lupaama “rikosjännärien mestarillinen komediahelmi”.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .