Teatteriarvio: Kuuleeko Jumala, täällä huutaa ihminen - Samuli Reunasen järkälemäinen Dostojevski-ohjaus painii suurten kysymysten parissa

Kansallisteatteri

Karamazovin veljekset

Ensi-ilta pienellä näyttämöllä 28.11. 2018

Ohjaaja Samuli Reunanen on aiemminkin osoittanut olevansa parhaimmillaan juuri Dostojevskin kaltaisten suurten klassikoiden parissa. Hänen Kansallisteatteri-debyytistään muodostuu jonkinlainen jatko-osa Rikokselle ja rangaistukselle. Monet (ainakin allekirjoittanut) muistavat sen yhä, vaikka Lahden kaupunginteatterin näytelmästä on vierähtänyt yli 12 vuotta.

Reunasen Karamazov-ohjaus tekee vaikutuksen ennen kaikkea vahvalla tunnelmallaan, joka vaihtelee elämän haurasta kauneutta ylistävästä tulevaisuudenuskosta surrealistisiin painajaisiin. Näytelmän pääosassa on oikeastaan Jumala (tai sen poissaolo), jonka työryhmä on rakentanut näyttämölle aivan konkreettisestikin.

Reunaslainen deus ex machina on flyygelin koneistosta rakennettu sähköinen soitin, johon on yhdistetty tolkuton määrä erilaisia sähköjohtoja ja vipuja. Näyttämömuusikko Iiro Ollilan uskomattomalla instrumentilla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä sen ”jumalaisen väliintulon” kanssa, joka joskus auttaa umpikujaan päätynyttä draamakirjoittajaa. Sen kielet tuntuvat soivan sattumanvaraisesti, vailla logiikkaa tai hahmottuvia melodioita.

Tietysti sitä yrittää parhaansa mukaan soittaa myös pikkuruinen ihmisfiguuri, joka kiivas pyöriminen saa kuitenkin jättimäisestä koneistosta irti vain surkeaa räminää.

Reunasen pitkähkö (3 tuntia ja 10 minuuttia) kirjadramatisointi noudattaa samankaltaista keksityn koneen ajatusta.

Näyttämölle on ryhmitelty epämääräinen kokoelma pöytiä, tuoleja, lukulamppuja ja mikrofoneja. Seuraamme oikeastaan puhekonserttia tai lukupiiriä, joka rakentelee kertomusta kolmesta Karamazovin veljeksestä ja heidän vastenmielisestä isästään hyvin verkkaisesti, repaleisesti ja sekavastikin. Ei se aina oikein soi, puhumattakaan että juoni veisi mennessään. Kiehtovaa sitä silti on seurata, sillä intensiteetti pysyy yllä.

Juonessa asettuvat vastakkain hedonismi, rationalismi ja jumalusko, sillä vanhin veljeksistä rakastaa naisia, keskimmäinen järkeä ja nuorin on hurahtanut Jumalaan. Siinä sitten painiskellaan ja etsitään turhaan sovitusta, kunnes tapahtuu isänmurha. Kuka sen teki?

Parhaimmillaan esitys on silloin, kun se lipsuu Dostojevskin tiiliskivikirjan filosofisille sivupoluille. Monet ajatustihentymät menevät näyttämöllä tosin hieman hukkaan, sillä ohjaus on kovin tekstipitoinen. Toistuvasti otetaan kuitenkin esiin ajatus lasten viattomuudesta. He saisivat ehkä jumalaisen koneen soimaan, mutta maailman pauhu ja ihmisten pahuus tulevat tielle – tätä taakkaa me kaikki kannamme mukanamme. Toisinaan Reunanen heittää pallon yleisölle aivan konkreettisestikin pienten lappusten muodossa: mihin sinä uskot, mikä sinut pelastaa olemassaolon tyhjyydeltä?

Näytelmän työryhmä vaikuttaa tiiviisti yhteen hitsautuneelta. Hannu-Pekka Björkman elostelee antaumuksella Karamazovin perheen röyhkeänä patriarkkana. Heikki Pitkänen on vanhimpana Dmitri-poikana hieman hänen hengenheimolaisensa. Juho Uusitalo on väliin rasittavankin säyseä nuorimpana Alekseina ja Miro Lopperi säväyttää vimmaisena Ivanina, jonka maailmanjärjestyksessä ei ole armolle sijaa. Hän ajautuu oman rationalisminsa kanssa lopulta yhteenottoon jopa itsensä vanhan vihtahousun (Petri Manninen) kanssa.

Seela Sella on aivan yliveto tarinan vanhana ja viisaana Zosimana, joka tuntuu olevan koko porukasta ainoana täysin sinut itsensä kanssa. Hänen rauhansa on illalla tyyntyneen meren rauhaa – kaunista, ikuista ja ääretöntä.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .