Teatteriarvio: Lippa joka lennättää

Jämsän Kesäteatteri luo yhteneväisen ja hauskan episodinäytelmän Patruunan hahmosta ja vaikutuksista.

Jämsän Kesäteatteri

Juuso – viimeinen patruuna

Kantaesitys 9.7.

Risto Hakolan kirjoittama ja ohjaama Juuso – Viimeinen patruuna ei ole ylistelevä eikä alisteleva. Juuso ei muistuta sankaripatsasta mutta eipä näytelmä romahda myöskään irvailuksi.

Juuso Waldenin (1907–1971) henkilökuva ei Jämsän Kesäteatterissa syvenny persoonallisuuden lähilukuun tai edes perhe-elämään. Kehitystarinan sijasta autoritaarista hahmoa kuvataan itsestään selvänä elävänä käsitteenä.

Viihdyttävä esitys hahmottaa sulavasti leikkautuvia virkeitä episodeja isosta vaikuttajasta. Hän on yksi heistä joita historiankirja aina tarvitsee ja kutsuu sopivalle kohtaa sivuilleen kuin seikkailuun. Jämsässä on komeaa, että tällainen omintakeisuus löytyy kotiseudun välittömästä tuntumasta.

Juuso luo teollisuutta, toimeentuloa ja urheilua. Hänestä tulee kollektiivisen arki-isän ja legendajuttujen personoituma. Yhtyneiden tehtaiden johtaja henkilöi ja kokoaa paperialueiden aineellista ja henkistä laatua. Kun häntä lähestytään, kunnioitus ja varovaisuus ovat erittäin yksi ja sama.

Seppo Väänäsen kohdetta ulkonaisesti muistuttava nimihenkilö istuu tyyppiin täsmälleen tykö. Pitkässä palttoossa ja lippalakissa hän tuntuu naamiolta, jonka sisäpuolelle toisen on mahdoton päästä, mutta jonka läsnäolo on kaiken lävistävä. Väänänen replikoi selkeästi mutisten ja tuhisten ja uskottavasti esikuvaa jäljittäen. Juuso kuulee mitä haluaa ja katsoo mihin tahtoo piittaamatta tosiasioista, jos ne eivät ole mieleen.

Työmaa-alaiset ja muut asianosaiset hyväksyvät patruunan ilmeisen aidosti myös häntä pokkuroidessaan. Tehtaille tepastelevat arvovieraat hullaantuvat Juuson seuroissa. Nuo ”korkean tason” kohtaukset näytelmä selvittää syystä pilailevimmin, groteskia hipovin kuvitelmin.

Hauskemmaksi fiktion ja faktan huvinäytelmässä käy seurata sosiaalivirkailija Raappanan onnettomia yrityksiä pomonsa miellyttämiseksi. Reijo Ahosen mutkille taipuvan olemuksen ja hyvittelypuheiden ilmeikäs sarja ei poikkea realismista liikaa ja on myös karikatyyrinä huolellinen.

Ahonen ja moni muu vievät kukin useita osoitteisiin osaavia osia. Erityisvetäisy on lapsinäyttelijä Kaapo Hakosen pikku-Juusosta jalkapalloilijaksi, tarjoilijaksi jne. mukautuva ja joka kerta uusiin elkeisiin valmis esiintyminen.

Minna Kivi tekee toimittajan, joka viimein saa Patruunan avaamaan henkilöhistoriansa varhaisvaiheita. Nuori Juuso oli mieltynyt myös taiteelliselle alalle. Näin raottuu Waldenin oudoksuttu näkökulma maalausurakoissa käytettäviin väreihin. Minna Kiven tulkinnat – myös Raappanan vaimona – ovat merkitsevimmät naisosat, tuorein sävyin tarkat.

Jämsässä näytellään raikkaasti ja riemussa. Ominaisella hartaudella Juuso seuraa vallankin maatilan toimia ja Valkeakosken Hakan jalkapalloa. Konservatiivi lähestyy tasoittavin lipoin bisneksen ja työväen sektoreita. Näkemys on, että edellinen ei menesty ilman jälkimmäisen hyvinvointia. Tosin yhteisiin laskuihin kuten ympäristöongelmiin näytelmä vain vihjaa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.