Teatteriarvio: NHL-sankari lakkaa menestymästä Kansallisteatterin uutuudessa – Sammakkokuningas on pieni musta helmi, jossa on antiikin tragedian aineksia

Kansallisteatteri
Sammakkokuningas
Kantaesitys Willensaunassa 13.2.2019

Pasi Lampela edustaa sikäli harvinaista näytelmäkirjailijatyyppiä Suomessa, että hän uskaltaa kirjoittaa traagisesti.

Lampelan näytelmien perustana on usein sovittamaton ristiriita maailman ja ihmisen välillä. Hän ei usko helppoihin ratkaisuihin, mikä tarkoittaa avointa loppua. Näin on myös Sammakkokuninkaan tapauksessa.

Näytelmä kuvaa menestynyttä suomalaista NHL-pelaajaa, joka kadottaa yhtäkkiä pelikykynsä ja saapuu isänsä mökille Suomeen hautomaan ajatuksiaan. Jarkon ongelmat ovat henkisellä puolella: on epämääräistä ahdistusta, masentuneisuutta, paniikkikohtauksia. Isä kuitenkin uskoo, että kaiken pahan alku ja juuri on päähän kohdistunut taklaus.

Lampelalla ei ole tapana koristella tekstejään sen paremmin ylimääräisillä juonenpäillä kuin henkilöilläkään. Siksi psykologisen draaman fokus pysyy tiukasti Jarkon ongelmissa. Isän ja pojan ohella näyttämöllä nähdään vain hörhöilevä sisko, joka idolisoi veljeään ja yrittää auttaa parhaansa mukaan.

Vaikka kohtaamisista irtoaa välillä tilannekomiikkaa, tiukka kehys ei armahda katsojaa. Hieman junnaavalta vaikuttava asetelma kuitenkin toimii, sillä hahmoista paljastuu tarinan edetessä sen verran uusia puolia, että reilut kaksi tuntia kestävä esitys kantaa kestonsa.

Loppuratkaisussa esiintyvä ”myrkkymalja” vie ajatukset antiikin tragedioihin. Kapitalistinen järjestelmä (tai ainakin sen ääri-ilmentymä NHL) toimii näytelmässä kuin antiikin oikuttelevat jumalat. Yleisö nostaa ja pudottaa lätkäsankareitaan armotta, ja välillä jumalat suuttuvat ihan muuten vain.

Yksilön on silti palveltava järjestelmää ehdoitta, kannettava oma osansa. Vaikka Lampela ei ole kirjoittanut yhteiskunnallista tasoa kovin selvästi auki, esitys tuntuu vihjaavan, että Suomessa on tällaiselle ajattelumallille pitkät perinteet.

Näytelmän pääosissa nähdään oikeasti isä ja poika. Herkullisen lämpimästi näyttelevä Heikki Nousiainen esittää ikääntynyttä autokauppiasta, joka yrittää totutella ajatukseen yrityksestä luopumisesta. Hyväntuulinen ”self-made man” tekee parhaansa auttaakseen kuilun reunalla rimpuilevaa poikaansa, mutta tulee oikeastaan vain painostaneeksi häntä entisestään.

Myös Mikko Nousiainen onnistuu loistavasti roolissaan palvottuna sankarina, joka on kadottanut käsityksen itsestään. Sisäisten demoniensa kanssa (tanssija Mikko Orpana) painiva Jarkko tuntuu imevän itseensä koko maailman syyllisyyden. Lampela on kirjoittanut rooliin vereslihaisen alun ja seestyneen lopun, erinäisillä aggressionpuuskilla maustettuna. Nousiainen näyttää alussa hyvin aidosti rääkätyltä ihmisrauniolta.

Sari Puumalaisen humaani Essi on roolituksen pehmentävä elementti, veljeensä sairaalloisesti ripustautuva nainen, joka kärsii päämäärättömyyden tunteesta.

Lampelan ohjausta voisi nimittää minimalistiseksi. Näyttämö on jätetty muutamaa isoa valopaneelia lukuun ottamatta paljaaksi. Vaikka tiukkaan rajattu kokonaisuus pysyy tasapainossa, haluaisinpa silti joskus nähdä, mitä ulkopuolinen ohjaaja saisi irti Lampelan teksteistä.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .