Teatterinjohtaja kirjoitti uupumuksesta ulos: "Sen tunnustaminen oli ylivoimaista"

Uupumusta on vaikea myöntää. Pärjäävälle ihmiselle se on kuin otsaan lyöty häpeällinen heikkouden poltinmerkki. Ohjaaja, dramaturgi ja teatterinjohtaja Aila Lavaste piti itseään maailman pystyvimpänä ja vahvimpana naisena siihen asti, kun hän kohtasi kaatajansa, Jyväskylän kaupunginteatterin johtajan työn.

Syvä väsymys ja kaupunginteatterin oven sulkeminen kesäkuussa 2007 sysäisivät käyntiin kirjoitusprosessin, jonka päätepisteenä on pääsiäisen jälkeen julkaistava teos, Vieraassa takissa (Like).

– Heittäydyin teatterinjohtajan työhön niin kokonaisvaltaisesti ja intohimoisesti, että kun työ sitten päättyi, hävisin olemattomiin. Oli pakko alkaa tutkia, löytyisikö sen vieraan takin alta ja uumenista jotakin, joka olisi totta ja olemassa ilman koko elämän täyttävää työtäkin. Työtä, joka viime kädessä oli antanut itselle olemassaolon oikeuden, Lavaste kertoo.

Lavaste sanoo suoraan, että hänenkaltaisensa heittäytyjän olisi kannattanut pitäytyä ohjaamisen ja dramaturgian parissa, välimatkan päässä johtajan työstä vaikka kuinka hyvä siinä olisikin ollut. Vieraassa takissa on tilitys, jossa kirjoittaja ei säästä myöskään itseään, omia heikkouksiaan ja puutteitaan. Punaisena lankana kulkee kuitenkin halu pohtia johtamisen keskeisiä puolia ja vaatimuksia.

– Kirjani ei ole muistelmateos enkä hae revanssia mihinkään. Kirjoitin itseni ulos katkeruudesta ja uhrin osasta, joka ensin oli päällä. Olen todella onnellinen, ettei minun tarvitse lopun elämääni kerrata kärsimyksiäni, hän hymähtää.

Kirjoittamiseen uppoutuminen avasi Lavasteen eteen peilejä, joihin katsominen ei ollut aina mieluista.

– Johtajuus on tehtävä, jota ei pidä ottaa liian henkilökohtaisesti. Pitää osata käsitellä myös kaikkea sitä negatiivista, mitä johtaja saa eteensä, vastustusta, rökitystä, ei aina niin kovin reilua peliä. Varma johtaja tuskin olisi nujertunut. Pelkäsin konflikteja ja ajattelin naiivisti, että kaikki hoituu puhumalla. Vaadin itseltäni paljon ja samaa ankaruusmittaa olen soveltanut alaisiini, hän pohtii.

"Viimeinen vuosi ei ollut ihana"

Lavaste ei ole johtajuuteen liittyvien haasteiden kanssa yksin, kirjassakaan. Vieraassa takissa tuo esiin neljäntoista teatterinjohtajan ajatukset siitä, minkälaista on johtaa teatteria Suomessa nyt.  Suurin osa Lavasteen haastattelemista vastaajista on laitosteatterin johtajia, kuten Mika Myllyaho (Kansallisteatteri), Ilkka Laasonen (Lahden kaupunginteatteri), Vesa Tapio Valo (Seinäjoen kaupunginteatteri) ja Maarit Pyökäri (Tampereen Työväen Teatteri).

Kohdat, joihin ongelmat kasaantuvat, jos ovat kasaantuakseen, näyttävät yhteisiltä rahasta ja byrokratiasta alkaen ja työkulttuuriin ja henkilökemioihin päättyen. Onnistuneet esitykset, taiteen palo ja kaupungin tuki pitävät teatterit pystyssä.

Lavaste toimi Jyväskylän kaupunginteatterin johtajana kuusi ja puoli vuotta, 2001–2007. Alkuvuosien nousukiitoa siivittivät kutsut kolmena vuotena peräkkäin Tampereen teatterikesään, kaksi Vuoden teatteri -finaaliehdokkuutta sekä Lavasteen saama Silmänkääntäjä-palkinto. Ohjelmistossa pyörivät kiitetyt Maan päällä paikka yksi on, Täällä Pohjantähden alla ja Heikko esitys! sekä lasten- ja vauvateatteriesitykset.

Mitä Lavasteen kauden kolmena viimeisenä vuotena tapahtui – ja mikä siinä on johtajan ominaisuuksista, mikä kaupungin hallintokulttuurista tai teatterin traditiosta johtuvaa, voi ulkopuolinen vain arvailla.

– Kun tulin taloon, luottamuspula vallitsi niin teatterin ja kaupungin suhteessa kuin teatteritalon henkilöstöryhmien välillä ja suhteessa johtajaan. Ymmärrän tämän sitä taustaa vasten, että noinkin isoa taloa oli johdettu aiemmin vain muutaman vuoden pätkissä. Taloa oli pyöritetty, mutta ei johdettu. Kun sitten tulee hullu siivooja, joka käärii hihat ja käy toimeen, ei voi käydä kuin huonosti.

Lavaste ilmoitti 2006 alussa lähtevänsä kaupunginteatterista kesällä 2007.

– Viimeinen vuosi ei ollut ihana. En saanut tuntea, että minua kaivattaisiin.

Tunnustaminen ylivoimaista

Uupumus iski. Voimien loppumista oli vaikea tunnustaa vielä kirjaa kirjoittaessakin.

– En ensin pystynyt käyttämään ilmaisua ”olin uupunut” vaan kirjoitin, että ”aloin väsyä”. Sen tunnustaminen, että en jaksa enkä pysty enää, oli ylivoimaista.

Kuusi vuotta lähdön jälkeen, keväällä 2013, penkoessaan työhuoneella pahvilaatikoita, käsiin sattui nippu kaupunginteatterin oman kauden käsiohjelmia.

– Säikähdin, sillä en ollut pystynyt katsomaan niitä aiemmin. Yhtäkkiä istuin siinä kaikki esitteet sylissäni ja katsoin niitä. En voinut enää laittaa niitä pois vaan levitin ne sängyn päälle. Ne olivat siinä yli vuoden ja antoivat tilaa hyville muistoille ja surulle.

Kirjoittaminen, uudet ohjaus- ja opetustyöt auttoivat eteen päin. Myös tilan ja ajan saaminen omaan, henkilökohtaiseen elämään alkoi tuntua tyhjyyden sijaan antoisalta ja rentouttavalta.

Kun Lavaste nyt ajattelee kaupunginteatteria, olo on valoisan puolella.

– Ei pidä hakea syyllisiä, vaan myöntää mitä on tapahtunut ja miettiä mitä itse olisi voinut tehdä toisin ja mitä voin kaikesta oppia. Kirjoittamisen kautta kuorin todellisen itseni esiin, opin ehkä ymmärtämään jopa ihmistä ja elämää paremmin. Löysin ilon ja naurun.

Mitä olet oppinut teatterista?

– Opin sen, etten rupea enää johtajaksi. Olen siitä ylpeä, vaikka päätökset ovat olleet vaikeita, kun on kysytty houkutteleviin taloihin. Mutta kun kuvittelen itseni teatterinjohtajan työhön, alkaa heti ahdistaa. Jyväskylän vuodet vieroittivat minut teatterinjohtajuudesta. Nyt keskityn olemaan ohjaaja, dramaturgi ja Aila.

Teatterinjohtajat vaihtuvat tiuhaan

Jyväskylän kaupunginteatteri hakee tänä keväänä kolmatta johtajaansa Aila Lavasteen (vuodet 2001–2007) jälkeen. Reino Bragge johti taloa kolme vuotta, Anssi Valtonen virkaatekevänä puolitoista vuotta ja Kari Arffman kolme vuotta.

– Seitsemässä ja puolessa vuodessa on ollut kolme johtajaa. Se on surullista, koska teatteri on pohjimmiltaan hieno, Lavaste sanoo.

Minkälainen johtaja kaupunginteatteriin mielestäsi tarvitaan?

– Kokenut, sillä Jyväskylä ei teatterikaupunkina ole niitä helpoimpia. Minusta täällä ei aidosti olla sitä mieltä, että teatteria tarvitaan. Teatterin olemassaoloa on jatkuvasti perusteltava. Sen vahvuuksia ei nähdä eikä osata hyödyntää.

Teatterin menestys lähtee Lavasteen mielestä kaupungin sitoutumisesta.

– Kun kaupunki ensin päättää, mitä se johtajalta ja teatterilta haluaa, on sen jälkeen helpompi seistä valitun johtajan takana ja antaa hänelle menestymisen mahdollisuudet.

Lavaste sanoo kaudellaan kuvitelleensa, että valtakunnallinen menestys vakuuttaisi kaikki osapuolet teatterista ja arvostus nousisi.

– Niin ei käynyt. Seinäjoen kaupunginteatterin johtaja Vesa Tapio Valo sanoo oivaltavasti, että teatteri on paikallinen taidemuoto ja ensin pitää menestyä paikallisesti.

Uuden johtajan on Lavasteen mukaan syytä varautua Jyväskylän omaan erityispiirteeseen teatterikaupunkina: harrastajateatterin rinnakkaiseen asemaan kaupunginteatterin rinnalla.

– En ole ainoa, joka tästä on avannut suunsa. Väärällä tavalla tässä kaupungissa asetetaan vastakkain harrastajat ja ammattilaiset. Harrastajia ei saisi edes kutsua harrastajiksi, vaikka he ovat harrastajia. Ammatti- ja harrastajateatteri ovat eri asioita, eikä niitä pidä verrata.

Lavaste on säännöllisesti tehnyt harrastajateattereihin ohjauksia ja hänet on kahdesti palkittu työstään harrastajateatterin hyväksi.

– Se on syvä haava, jonka yli en meinaa päästä, että minut tuomittiin Jyväskylässä harrastajateatterin vainoajaksi.

Aila Lavaste: Ohjaaja, dramaturgi

– Syntynyt 1950.

– Vapaa ohjaaja ja dramaturgi.

– Asuu Laukaan Vihtavuoressa.

– Jyväskylän kaupunginteatterin johtaja 2001–2007. Aiemmin mm. Kajaanin kaupunginteatterin johtajana 1995–2000.

– Vuodesta 1979 työskennellyt dramaturgina, ohjaajana ja opettajana eri puolilla Suomea: lukuisia sovituksia, dramatisointeja ja ohjauksia.

– Toiminut lukuisissa luottamustoimissa, muun valtion näyttämötaidetoimikunnassa, Suomen Teatteriohjaajien Liiton hallituksessa sekä Tampereen Teatterikesän johtoryhmässä. Useita ansimerkkejä ja palkintoja.

– Miksi teatteri: ”Siinä yhdistyy kaksi asiaa, joita haluan tutkia: sanat ja ihminen.”

– Viimeinen ohjaus: Ykspihlajan Työväen Näyttämöllä Sisko Istanmäen Viimeiset mitalit, ensi-ilta oli maaliskuussa 2015.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .