Tekee sydämestä saakka hyvää

(Julkaistu Keskisuomalaisessa 5.2.2008)

Katto on korkealla kuin taivas, sana kimpoaa siihen ja jää elämään.

- Rakkaus! sanoo Åke Lindman niin, että kuuluu.

Portaiden yläpäässä päivystävät tyttären mäyräkoiraveljekset Manu ja Vili kääntävät päänsä hetkeksi ääntä kohti ja jatkavat sitten odotusta.

- Ne odottavat Pirkkoa, Lindman sanoo ja hymyilee.

Odottaa hän vähän itsekin Pirkkoa. Pirkko Mannola on hänen suuri rakkautensa elokuvan ja jalkapallon lisäksi.

- Rakkaudesta kaikki lähtee. Se on suurin, Lindman sanoo.

Kunnioitusta veteraaneille

Professori istuu sohvalla ja tekee vähän tiliä elämän kanssa. Tutustuu sen raadolliseen puoleen, joka riisuu. Ei siinä mitään, vieköön jotakin, kun on niin paljon antanutkin. Diabetes koettelee jalkoja ja vauhdikas unielämä kylkiluita. Matka korotetusta vuoteesta lattialle kesken unien on isollekin miehelle sikseenkin pitkä.

- Outoahan se on, juuri 80 vuotta täyttänyt Lindman sanoo hiljenneestä vauhdista ja katsoo ulos.

Tammikuukin on sumua ja sadetta. Mutta Tali-Ihantala 1944 valmistui kuin valmistuikin, vaikka hänen terveytensä petti kesken kuvausten. Ruotsalaiset saavat Lindmanin mielestä sanoa elokuvasta ihan mitä tahansa. Sotaa ymmärtämättömät.

Mutta mässäilysyytteistä hän tulistuu.

- Meitä oli neljä miljoonaa, venäläisiä sata miljoonaa enemmän. Elokuvassa ei yliarvioida mitään, asia kerrotaan niin kuin se oli. Me yritimme sydämestämme saakka ja meillä on kaikki syy olla ylpeitä saavutuksestamme.

Ja jos kotimaankin kriitikot enemmän moittivat elokuvaa monumentiksi kuin kiittävät sen taiteellista vaikutelmaa, niin kaikin mokomin. Lindman kuittaa muotokielensä. Sotiminen oli työ, joka oli tehtävä ja siihen suostuneille Lindman nostaa hattua. Veteraaniperinteen tallentaminen on kunniakasta työtä.

Pahis on herkkä

- Minä olen kamalan kiltti mies, Lindman sanoo ja on aika lailla pahoillaan, kun leimautui konnaksi rooliensa vuoksi.

Mutta T.J. Särkkä näki kameran rakastavan häntä roistona.

- Kai se oli tuo iso klyyvari, Lindman epäilee ja hipaisee nenäänsä.

Kamera rakasti ja kansa kauhistui. Lähtemättömästi Lindmanin mieleen on jäänyt se pikkutyttö, joka yllättäen törmäsi häneen kadulla, säikähti ja huusi: "Hyi kamalaa, Åke Lindman!"

- Se tuntui ihan hirveältä, Lindman sanoo.

Muistikuva hädissään toveriinsa takertuvasta tytöstä puistattaa vieläkin.

- Mutta olin Särkälle kiitollinen, kun sain töitä. Harva sälli täällä on toista sataa elokuvaa ollut tekemässä, hän sanoo.

Myöntää tosin päätään puistellen, että monessa piti olla Pekka Puupäätä myöten. Mutta äskettäin hänen syntymäpäivänsä kunniaksi Ylen Teemalla esitetty 1918 - Mies ja hänen omatuntonsa saa hänen silmänsä palamaan.

- Se oli hieno rooli, pappi kiusausten keskellä kansalaissodan aikoina. Kunnon draamaa.

Draamaa hän rakastaa, kunnon jykevää draamaa, mikä näkyi puhuttelevassa tv-sarjassa Elämänmeno. Rakastettujen listaan kuuluu myös saaristo. Siksi ehkä tunnetuin tv-työnsä Myrskyluodon Maija on niin syvältä sydämestä lähtenyt. Hyvä tarina, raikkaat näyttelijät, aito saaristo. Ei mitään kulunutta, väkisin väännettyä tai koreaksi kuorrutettua.

Mutta Tuntemattoman sotilaan Lehto hän eniten on kansan elokuvamuistissa ja siitä ensimmäinen Jussikin tuli. Sunnuntain Jussi-gaalassa tuli elämäntyöstä Betoni-Jussi.

Hulluna leffaan

Kymmenvuotiaasta lähtien Åke-poika pani rahansa likoon elokuvaan. Parhaimmillaan Vallilan poika vispasi fillarillaan katsomaan neljä elokuvaa illassa.

- Elokuva sai minut aivan sekopäiseksi! Mä olin ihan mahdoton. Aina elokuvissa. Totta kai minulla oli ihanteita, Clark Cable ja Erroll Flynn, Lindman muistelee.

Naisiin hän ei vielä niinä aikoina tuntenut vetoa.

Teatterikouluun hän pyrki ja pääsi - vanhemmiltaan salaa. Ja uran alusta lähtien elokuva veti teatteria enemmän. Siinä on kaikki ja ennen muuta elävä ympäristö.

- Se on... Elokuvan ihmeellisen voiman kiteyttäminen muutamaan sanaan on yhtä mahdotonta kuin kuvata kuohkeaa ilman käsiä.

- Ja jos sä vielä löydät kameran eteen lahjakkaan ihmisen, joka ei tiedä lahjastaan, työ on silkkaa juhlaa, sanoo mies, joka on ohjannut 24 elokuvaa ja näytellyt 79:ssä elokuvassa ja televisiosarjassa.

Silti Lindman pitää itseään ihan tavallisena duunarina, joka vain on saanut tehdä työtä, jota rakastaa. Ja äidin opetus piti jalat maassa.

- Älä anna menestyksen mennä päähän, äiti aina muistutti.

Lindman ei ole maallisen koreuden tai kunnian perään. Jussit eivät seiso pianon päällä, eikä professori ole tittelistään tarkka, mutta Pro Finlandia -mitali sai kurkun karheaksi.

Suurin onni kotona

Kun Åke Lindmanilta kysyy, mikä elämässä tähän saakka on ollut parasta, hän vastaa epäröimättä, että avioliitto Pirkon kanssa. Se ohittaa elokuvan ja jalkapallonkin - ja saa hänet virnistämään. Lindman oli sentään maajoukkuetason jalkapalloilija ja osallistui puolustajana mm. Helsingin olympialaisiin vuonna 1952.

- Kyllä mä olen Pirkosta kamalan onnellinen, hän sanoo.

- Totta kai me kinataan, sehän kuuluu suhteeseen. Eihän se ole tottakaan, jos sitä ei ole. Mutta neljäkymmentä vuotta, aattele! Mulla oli kaksi eroa takana, kun Pirkko tuli mun elämääni ja mä olen saanut pitää sen näin kauan.

- Suurin onni... Täällä kotona se on, mies sanoo ja nielaisee.

Manu ja Vili räjähtävät räksyttämään ja ryntäävät ovelle. Lindman hymyilee. Taitaa Pirkko tulla.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.