Tero Hannula – Ihminen voi olla

Superhyper

Tero Hannulan proosaa vetää runokonemainen vieteri. Sattumanvaraisen näköiset sanat ketjuuntuvat solmuun.

Noin ehkä torjuisi tekstiä esteetikko, perinnelyriikan ystävä.

Modernien suuntien herkistelijä voisi kuulla Hannulan riveissä mm. beat-proosan henkeä sivuavaa luentaa; rituaalia, joka vetoaa arkiloitsun ja omalakisen ilmiön tapaan. Kieli on itsensä synnyttävää symboliikkaa, oman symbolisminsa hedelmä tai (t)ulostus.

Heittelehtivänä ja tyhjäkäyntisenäkään teksti ei ole tapahtumitta. Visiot, tunteet, aistimukset personoituvat. Ovat kieli. Henkilöt ovat kuin tajunnanvirtamaisesti kohteisiinsa liimautuvia ja samassa kohteistaan kimpoavia sukupuolettomia sanoja. Sellaisia persoonia.

Liittäessään internetin & infon inhimillisen kosketuksen ja ajattelun lähtökohdaksi, osaksi ja kohteeksi tekstillä on varsinaista tajunnanvirtaa vakuuttavampi merkitys – yleismaailmallisuutta heijastavana yksilöllisenä mutta päättömänä ilmiöketjupäätelmänä.

Elottomat ja elolliset kohtaavat yhtäläisin painotuksin. Kieliprosessissa ei silti ole kysymys harmoniaa tapailevasta yhteydestä, vaan sekasortoisesti ääntelevien visioiden rikistä, haisevasta Molokista.

Jyväskylässä asuneen Hannulan proosa on koneellisuuden ja luonnollisuuden sikiö. Sanarimpsut toistuvat peittäen elämäksi kutsutun tarinan, joka kirjassa silti myös on. Jäsenneltävää tarinaa kuvastaa vaikkapa romaanin yksi motiivi, arpi. Arpi ja viiltämisen tunto on läsnä. – Kertomassa, että ihminen voi tuntea, ja olla täällä, jonkinlaisessa kipujen onnelassa.

Tekstissä siis on maailmaa, jossa elämme; joka on ja vaikuttaa ja johon lauselmamme liittävät mielettömyyttä ja vähän jäsennystä, kuten traagista ja koomista – henkilön.

Henkilö on yhtä aikaa kuin konkreettinen merkki ja heijastava illuusio, kuution eläväarpinen peilipinta. Syvyysulottuvuus on tästä näkökulmasta yhtä likeinen ja yhtä kaukana kuin taivas on maasta.

”Viima oli niin kylmä, että se jäädytti sielun. Sielun, joka oli moneen kertaan poljettu, kuopattu niin syvälle, ettei se olisi ajan ja rahan tiellä. Kiire ei antanut sijaa sielulle, mutta nyt viima muistutti sen olemassaolosta jäädyttämällä sen. Jäinen möhkäle sisälläni.”

Lainaus vihjatkoon kirjaa voitavan lukea myös selkeänä proosana – muuna kuin sekasortoisena ja kokeellisena romaanina.

Vapauttavaa teoksessa – kuin sanoihin hirtettyjen vankilassa – on se, että ihminen joka tapauksessa on. Ihminen voi olla. Mutta.

Pyrkimys kommunikoida tai halu tyydyttyä elämästä toteutuu paradoksina: nälkäinen vuoropuhe netin kanssa on kaaoksen tapaista.

Ajatus koneistuu, luonnollisiksi mieltyvät ja estetiikkaan perinteisinä esteettisinä ominaisuuksina havahtuvat huomiot pyrkivät mukaan mutta katkeavat. Tämän tyypin nonsense on rakenteellisesti liukas, vailla jatkumoa. Niinpä myös Hannulan Superhyperiksi otsikoitu Ihminen voi olla -kirjan rinnakkaiskirja hajottaa pääkirjan. Ei ole eheää. Ei ole romaania. Ei ole arvostelua.

On tajunta kaikesta, mitä tajunta ehtii sanaksi tai merkiksi asti informaatiokaaoksen alistamana ja hurjistuttamana tajuta. Mielestäni Hannula ilmaisee tämän maailmankuvana, ja kirja (kirjat) sattuvat, kuin rikki, mielen räjähde.