The Trial - Oikeusjuttu

OIKEUSJUTTU

(The Trial)

"Menin elokuviin. Itkin. Rajatonta viihdettä."

Näin kuvaili Prahan saksankieliseen vähemmistöön kuulunut juutalainen kirjailija Franz Kafka (1883-1924) ensimmäisiä elokuvakokemuksiaan eräässä kirjeessään. Kafkan suhteesta elokuvaan on aiemmin tiedetty vähän. Nykyään tiedämme, että Kafka oli intohimoinen elokuvien ystävä, joka monissa ystävilleen lähettämissään kirjeissä kuvasi hyvin tarkkaan elokuvallisia kokemuksiaan. Hanns Zischlerin teos Kafka Goes to the Movies (2003) valaisee tätä aluetta erinomaisesti.

Kafkan kirjallinen kieli on selkeää ja usein hyvin konkreettista, mutta tapahtumien yllä leijuu usein unimainen logiikka ja fatalismi, jonka myötä kerronnan päähenkilöt ajautuvat kohti kohtaloaan. Vuonna 1925 kirjoitettu Oikeusjuttu on juuri tällainen teos. Orson Wellesin siitä vuonna 1962 tekemä sovitus on alueen ehdoton klassikko.

Oikeusjutussa Welles onnistui luomaan elokuvallisen vastineen Kafkan paranoidiselle maailmankuvalle. Tarinassa pankkivirkailija Josef K. joutuu syytteeseen, ja myöhemmin hänet tuomitaan kuolemaan rikoksesta, josta hän ei koskaan saa tietoa. K. elää armottoman oikeuden varjossa.

Tällaiseen kuvioon Welles toi oman taituruutensa ja loi mustavalkoisen teoksen, joka hehkuu salaperäistä lumoa ja ekspressionistista taidetta.

Valon poikkeava käyttö yhdistettynä mahtavaan lavastesuunnitteluun tekee Oikeusjutusta erityisen haastavan elokuvatoteutuksen. Wellesin käsittelyssä K:n ( Anthony Perkins) asuntoon tunkeutuvat salaperäisen Oikeuden asiamiehet näyttävät kuin "mustan elokuvan" agenteilta.

Tällainen elokuvallinen tyylittely sopii loistavasti Kafkan kirjassaan kuvailemaan maisemaan. Juuri mustan filmin eksistentialistinen maailmankuva, siihen olennaisesti liittyvä klaustrofobia ja epävarmuus ovat tekijöitä, jotka yhdistävät Kafkan kirjallista ja Wellesin elokuvallista visiointia. Ollaan kuin varjojen maailmassa vailla kiinteitä tarttumapintoja.

Kafka varoi kiinnittämästä kuvaamaansa urbaania todellisuutta liiaksi Prahaan. Welles teki tästä omat johtopäätöksensä ja kuvasi jaksoja elokuvaansa eri eurooppalaisissa kaupungeissa kuten Zagrebissa, Roomassa, Milanossa ja Pariisissa. Näin hänen onnistui luoda jälleen elokuvallinen vastine Kafkan kirjojen unimaiselle tilallisuudelle.

Myös saksalainen mykän elokuvan perinne on esillä Wellesin tyylittelyssä. Jäätävien hiljaisuuksien seassa vihjataan keskitysleirien painajaismaisiin visioihin, kun K. kohtaa elokuvassa varjomaisia, tuomittuja ja pystyyn kuolleita henkilöhahmoja. Welles luo modernia psykologista kauhukuvastoa, jolla on laaja vertauskuvallinen ulottuvuutensa.

JARMO VALKOLA

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.