Thomas Bernhard – Kyllä

Sen, joka aikoo kirjoittaa Thomas Bernhardista ryhtymättä karkeisiin ja ennakkoluuloisiin yleistyksiin, on oltava valmis lyömään hanskat tiskiin sata kertaa joka päivä.

Bernhardin kirjallinen ominaislaatu, hänen mielenmaisemansa, joka saa ankaran ilmaisunsa tuskallisen pitkässä ja itseensä kurinalaisesti palaavassa virkkeessä, näyttää synkältä ja luoksepääsemättömältä, ja siitä kumpuavat kertojanäänet ovat tämän luotaantyöntävän maiseman kaltaisia.

Edellisten virkkeiden kaksi viimeistä lausetta ovat lähestulkoon suoria lainauksia Thomas Bernhardin proosateoksesta Kyllä. Päällisin puolin ne vahvistavat mielikuvaa tylystä ja kitkeröivästä kirjoittajasta.

Kiinnostus Bernhardia kohtaan kuitenkin osoittaa, että valmiutta hanskojen tiskiin lyömiseen löytyy.

Kertoja asuu maaseudulla. Hän vihaa aluetta ja sen asukkaita. Vasta-aineita koskeva tutkimustyö lamaantuu säännöllisesti.

Itsemurhaa harkitseva mies raahautuu tutkimustyrmäksi kutsumastaan talosta lähistöllä asuvan kiinteistönvälittäjän Moritzin juttusille. Eräänä päivänä, kun masennus on erityisen syvä, hän tapaa Moritzin luona sveitsiläisen insinöörin ja tämän elämänkumppanin, persiattaren, joka osoittautuu hänen pelastuksekseen.

Kuulostaa positiiviselta. Epäilyttävää. Mutta siinä pulma onkin, tässä tylsistyttävässä jaottelussa positiiviseen ja negatiiviseen, ikään kuin ne eivät olisi osa yhtä ja samaa asiaa. Miten tahansa Bernhardiin yrittää tarttua, on epäonnistuminen taattu, niin hankalasti hänellä tuho ja toivo kietoutuvat toisiinsa. Ja silti, jos ei yritä, ei voi edes epäonnistua, ja se olisi pahinta kaikista.

Tässä voisikin piillä teoksen opetus, ellei koko ajatus opetuksesta ja erityisesti piilevästä sellaisesta olisi niin hirvittävä ja tuhoisa keino litistää itsenäisestä hengenelämästä kaikki sen kipeästi tarvitsema raitis ilma ja mielenrauha.