Thomas Bernhard Kolme kertomusta Suom. Olli Sarrivaara. Lurra Editions 2014. 123 s. Palkintopuhetta Suom. Tarja Roinila. Teos 2014. 108 s.

En tiedä, onko kukaan ollut tarpeeksi typerä ehdottaakseen, että Thomas Bernhard julistettaisiin pyhimykseksi. Typerää se olisi siksi, että siellä, missä Bernhardia luetaan, pyhimysinstituutio merkitsee yhä harvemmille ihmisille yhä vähemmän, sekä siksi, ettei hänen soisi joutuvan hengittämään samaa ilmaa kaikille kuviteltavissa oleville yhdentekevyyksille omistettujen suojeluspyhimysten kanssa.

Jalkasilsan ja tenniskyynärpään suojeluspyhimysten rinnalla olisi Pyhä Bernhard, ja se Bernhardin omaksi luuloteltu ominaisuus, jonka nojalla hänet pyhitettäisiin, olisi aivan yhtä yhdentekevä: kärttyisyys, purevuus, teeskentelemättömyys. Pyhä Bernhard, pahantuulisten mutta totuutta rakastavien ukonkäppyröiden suojelija.

Saatan siis sortua anteeksiantamattomaan moukkamaisuuteen, kun sanon, että tuoreet Bernhard-suomennokset Kolme kertomusta (Lurra Editions) ja Palkintopuhetta (Teos) ovat katsannoltaan ja sanonnaltaan omiaan herättämään mielikuvan Bernhardista pyhimyksenä.

Hänen kitkeryytensä ei koskaan tunnu liioitellulta. Hänen syytöksensä eivät kuulosta ansaitsemattomalta. Jokin tekee hänen äkäisyydestään lumoavaa.

Nyt suomennetut kertomukset syventävät tuttua kuvaa Bernhardista äärimmäisen alakulon läpitunkemien olotilojen kuvaajana.

Italialainen ja Puurajalla ovat tiivistettyjä ja karsittuja hahmotuksia herkistä yksilöistä henkistä elinvoimaa jäytävissä tilanteissa.

Avauskertomus Kulterer sitä vastoin esittelee totuttua neutraalimman Bernhardin. Tarina vankilasta vapautumistaan kammoavasta postinkantajasta ei ole ainoastaan tyylillisesti suorempi. Siinä ei myöskään juuri kukaan inhoa juuri mitään. Vankilassa absurdeja kertomuksiaan kirjoittamaan ryhtynyt postinkantaja näyttäytyy sitä vastoin mitä sympaattisimpana hahmona.

Monista Bernhardille myönnetyistä palkinnoista ja niihin kytkeytyvistä elämäntilanteista kertova Palkintopuhetta ei sekään ole mitään vanhan toistoa.

Ansaitut madonlukunsa saa jälleen Itävallan kulttuurillinen ja poliittinen eliitti. Sama kohtalo odottaa niitä yhden tai toisen suurmiehen mukaan nimettyjen palkintojen pokkaajia, jotka palkintopuheissaan ”vetävät löysiä lankoja suurmiehistä itseensä ja pusertavat aivonsa kuulijoiden päälle kuin mädäntyneen sanakirjan”. Tämä toimintatapa ei sovi minulle, sanoo Bernhard, ja puhuu totta.

Tyylittömään hauskuutukseen tai itsetyytyväiseen pilkkakirveen heilutteluun hetkeksikään sortumatta teos onnistuu olemaan lukemattomien naurujen lähde.

En tiedä, olenko tarpeeksi typerä ehdottaakseni, että Thomas Bernhard julistettaisiin pyhimykseksi, mutta siihen, että tunnustan ihailevani hänen askeettisessa kitkeryydessään piilevää suunnatonta rehellisyyttä, typeryyteni riittää kerrassaan hyvin.