Tietokirjailija Tuomas Marjamäki kirjoitti romaanin elokuvan varhaishistoriasta – "Piti oppia kirjoittamaan sellaista, mikä ei ole välttämättä totta"

Harva esikoiskirjailija pääsee maaliinsa kolhuitta, ilman muutaman kölin alta uittamista ja ja vielä parin mankelin läpi menemistä. Helsinkiläinen Tuomas Marjamäki, 40, on tehnyt kovasti töitä debyyttiromaaninsa kanssa, mutta niinpä vain Siitä tulikin farssi -nimen saanut kirja on ilmestynyt tämän syksyn markkinoille.

Marjamäki on ammattikirjoittaja, muun muassa Avusta, Ilta-Sanomista ja Aamulehdestä tuttu toimittajanimi ja Kummelista ja Spede Pasasesta kirjoittanut tietokirjailija. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kustannussopimus kaunokirjalliselle tekstille olisi osunut kohdalle ilman vuosien yrittämistä. Tarjottuja teoksia versioineen mahtuu pariinkymmeneen vuoteen useampia.

Siitä tulikin farssi löysi aiheensa suomalaisen elokuvan varhaishistoriasta, kadonneesta Salaviinanpolttajat-elokuvasta, joka herätti Marjamäen mielikuvituksen. Lopputuloksessaan hän yhdistelee muun muassa historiallisen ja veijariromaanin piirteitä.

– Olin kirjoittanut kymmenen vuotta sitten Salaviinanpolttajista Naurattajat-kirjaani. Kuvittelin puolifiktiivisesti, minkälainen se oli se hetki, kun Kansallisteatterin edestä lähdettiin hevoskärryillä metsään kuvaamaan ensimmäistä suomalaista elokuvaa, Marjamäki kertoo.

Marjamäki huomasi internetistä Otavan historiallisen romaanin kirjoituskilpailun. Romaanin työstäminen Salaviinanpolttajien teosta alkoi.

– Aikaa oli puoli vuotta. Minulla oli Kummeli-kirja vielä kesken siinä vaiheessa. Mietin, että kiire tulee mutta sain materiaalin haalittua. Siitä tuli kuitenkin enemmän tietokirja kuin toimiva fiktio. Faktat olivat kohdallaan, mutta dramatiikkaa puuttui. Kirjasta ei kuulunut mitään kilpailun ratkettua, mutten antanut periksi. Kirjoitin kirjan uudestaan huolellisemmin, elävöitin henkilöhahmoja.

– Ilman turhaa dramatisointiakin kirjaan alkoi löytyä lisää tasoja. Samaan aikaan, kun Salaviinanpolttajia kuvattiin, järjestettiin Suomen ensimmäiset eduskuntavaalit. Signe Brander kierteli kuvaamassa Helsinkiä samoihin aikoihin – niistä valokuvista sain hyvin tarkan ajankuvan.

Marjamäki herkuttelee kirjassaan elävän elämän sivuhahmoilla, Jörn Donnerin esi-isällä, Jean Sibeliuksen tyttärellä, kupletti- ja rakennusmestari J. Alfred Tannerilla, jonka johtama kerrostalotyömaa romahtaa tekstissä kuten tosielämässäkin.

– Tarina talon romahtamisesta on totta, vaikka se tapahtuikin eri vuodenaikaan. Pieniä vapauksia ajankuvan suhteen jouduin ottamaan, Marjamäki naurahtaa.

Tuomas Marjamäki on saanut tietokirjoistaan hyvää palautetta. Yksi rakastetuimmista on kirja Kummeli-huumorisarjasta, joka osui 90-luvulla lapsuuttaan ja nuoruuttaan eläneiden hermoon.

– Se sarja on ollut monille tärkeä.

Oliko tietokirjatekstin ja kaunokirjallisuuden työstämisessä eroa?

– Piti oppia tietoisesti valehtelemaan, kirjoittamaan sellaista, mikä ei välttämättä ole totta. Se oli isoin haaste.

– Sekin oli haaste, ettei kirjoittaminen mene luennoimiseksi. Sitä yritin kyllä välttää Spede- ja Kummeli-kirjoissakin.

Muuttiko romaanin saaminen lopulta kansien väliin asennoitumista kirjoittamiseen?

– Ajattelen, että elämä on neuvottelemista ja toistenkin kantojen huomioimista. En pysty jyräämään yksin omaa ajatusta.

– Kaikki kirjailijat haluavat lukijoita ja pyrkivät tekemään mahdollisimman hyvin lukijoihin uppoavia kirjoja. Elleivät sitten ole aivan taiteilijoita…

Siitä tulikin farssi kirjoittaa auki suomalaista kulttuuria kauan määritelleitä jakolinjoja, korkea ja matala, idealistinen ja rahvaanomainen.

– Tämä aihepiiri on kiinnostanut minua siitä asti, kun yksi ihminen oli ystävällinen minua kohtaan silloin, kun jo lapsena aloin kiinnostumaan näistä hommista – Ere Kokkonen. Olin 14-vuotias, kun haastattelin häntä omaan lehteeni, Tuomas Marjamäki muistelee.

– Ere oli kannustava ja näki että olin kiinnostunut elokuvien tekemisestä. Sain kutsun Vääpeli Körmyn kuvauksiin ja myöhemminkin Kokkosen ensi-iltoihin. Näin, kuinka Kokkosta satutti, kuinka toiselta puolelta tuli koko ajan pataan, vaikka hän onnistuikin yhdessä tärkeässä tehtävässään, ihmisten naurattamisessa.

Olisiko Marjamäen esikoisromaanista elokuvan juureksi?

– Jos ei elokuvaksi, niin kesäteatterifarssiksi…

– Täytyy sanoa, että jaksan keskittyä elokuviin yhä vähemmän. Kärsivällisyys ei riitä. Huolestuttaa nuo zombit, jotka kävelevät tuolla kaduilla puhelimet kourassa – ja kun tietää, että itse on samanlainen.

– Paperisessa kirjassa näen pelastuksen ihmiskunnalle. Kirjaan ei tule someilmoituksia eikä hälytyksiä sähköpostista. Suljen laitteet, otan kirjan käteen – se tekee ihmeitä aivoille ja antaa paremman unen.

Tuomas Marjamäen kirjoituksia romaaninsa taustoista hänen sivustollaan lyhtypirtti.fi.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .