Tua Harno Ne jotka jäävät

Pentti Saarikoski -kirjoituskilpailun voittajan Tua Harnon esikoisromaani Ne jotka jäävät panostaa selkeästi nykyaikaisen rakkaustarinan muotoon. Muoto on tässä sisältöä ja sisältö muotoa.

Milan Kunderan pienoisromaanien hengessä rakentuva kertomus on eräänlainen moderni rakkaus- ja sukutarina, josta muodostuu toisiinsa limittyvien ja vaikuttavien ihmiskohtaloiden summapeli. Taustalla kummittelee koko ajan Herakleitoksen miete: ”Kahta kertaa et voi astua samaan virtaan.”

Harnon romaanin kertoja on noin kolmekymppinen akateeminen nainen, lempinimeltään Suzanne, Leonard Cohenin tunnetun kappaleen mukaisesti. Suzannen rakastettu on Emil-niminen kiltti juristi. Heidän kriisiytyneen parisuhteensa anatomia ja sen purku nousee romaanin keskeiseksi aiheeksi.

Kertojan isä on Leonard Cohen -fani ja muistuttaa jopa fyysisesti tätä. Romaanissa Cohen-ulottuvuus liittyy elämän katoaviin nuoruuden unelmiin, mutta myös isän ja tyttären suhteen kipeyteen ja herkkyyteen.

Isä tulee hulluksi, ja hän kantaa muassaan menneisyyden taakkaa. Tytär haluaa vapautua tästä taakasta.

Tärkeintä Harnon romaanissa on, miten tarina kerrotaan, ja miten erään parisuhteen kuvauksesta syntyy laajalle ja kauas menneisyyteen ulottuva, toisiin elämänkohtaloihin rihmastoituva sukutarina.

Romaani on olemukseltaan fragmentaarinen, itseään peilaava ja sangen kertojatietoinen. Ironialla ja kertojan asemalla, epäluotettavuudella ja subjektiivisuudella, on siinä suuri merkityksensä.

Tällainen ironinen etäännytys ei aina toteudu riittävästi Harnon romaanissa. Parisuhdekuvaus saa toisinaan sentimentaalisia, viihderomaanimaisia piirteitä, varsinkin Amerikka-jaksossa. Silloin ollaan lähempänä Mika Waltarin eksotiikkaa kuin Kunderan ironiaa.

Ne jotka jäävät on hyvin kirjoitettu esikoisromaani. Usein siinä kuitenkin kerrotaan aivan liikaa. Vähempikin riittäisi.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.