Tummien perhosten koti

Dome Karukosken onnistuneesti ohjaama poikakotikuvaus Tummien perhosten koti pohjautuu Leena Landerin romaaniin, joka oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1991. Karukosken hallittu ja emotionaalisesti vahva elokuva nousee viime vuosien kotimaiseen parhaimmistoon.

Marko Leinon käsikirjoitus poikkeaa monessakin kohtaa romaanista, mutta molemmissa on samankaltainen vahva ahdistuksen ja toivon sekainen tunnelma. Elokuva on kuitenkin rohkeasti oma teoksensa, ei vain kirjan kuvitusta. Karukosken kunniaksi on sanottava, että hän on etsinyt – ja löytänyt – elokuvallisia tapoja kertoa tämä tarina selviytymisestä.

Juhani Johansson (Niilo Syväoja) aloittaa uuden elämänvaiheen Saarella, Olavi Harjulan (Tommi Korpela) kovalla, mutta isällisellä kädellä isännöimässä poikakodissa. Tästä nykyisyydestä leikataan muistivälähdysten muodossa Juhania piinaaviin lapsuuden traumaattisiin hetkiin. Romaanin kolmas aikataso, jossa Juhani on jo aikuinen ja työelämässä, puuttuu elokuvasta ja hyvä niin. Näin kerronta pysyy tiiviinä.

Juhani Johansson on lähtöisin rikkonaisesta perheestä. Isän (Pertti Sveholm) alkoholismi, väkivalta ja äidin epätoivo repivät perhettä. 7-vuotiaana, traagisen tapahtuman seurauksena, Juhani joutuu sijaisperhekierteeseen ja sitä kautta lopulta Saarelle.

Saaren elämää leimaa poikien keskinäinen solidaarisuus, joka on ansaittava, sekä kova työnteko. Harjulan Irene-vaimo (Kristiina Halttu) ja vanhempi tytär (Marjut Maristo) kiinnostavat eristyneitä poikia, mutta kanssakäyminen heidän kanssaan ei ole sallittua. Tiiviissä yhteisössä pesii jännitteitä ja jokaisen liikkeitä tarkkaillaan. Samalla jokainen kantaa sisällään piinaavia salaisuuksia. Tarkkaa vahtia saarelaisten toimista pitää tilanhoitaja Tyyne (Kati Outinen).

Karukoski kiertää onnistuneesti stereotypiat poikien keskinäisiä suhteita kuvatessaan ja ylipäätään koko yhteisön hahmotuksessaan. Saari ei ole yksinomaan helvetti, vaan ilon pilkahduksia löytyy myös. Huumori keventää ankaraa, joskin myös toiveikasta, tarinaa. Henkilöiden ahdistus ja epävarmuus välittyy tumman kuvakerronnan kautta kauniisti ja konstailematta.

Keskeinen teema, periksiantamattomuus, on suomalaisille tuttuakin tutumpi aihe. Tommi Korpelan sinnikkään puurtajan hahmossa kiteytyy jotain ikiaikaista suomalaista, aina ominaisuuden negatiivisiin ulottuvuuksiin asti. Yritys kasvattaa silkkiperhosia Suomen olosuhteissa kuvastaa Harjulan periesiantamattomuutta. Juhanillekin sitkeys on elinehto. Kirjan jännitysmomentti ei ole yhtä vahvana elokuvassa, vaan siinä painottuu nuoren pojan henkinen kehitys.

Tukahdutetut tunteet ja puhumisen vaikeus ovat niin ikään kantavia teemoja. Perhe-elämää kuvataan säälimättömästi. Harjulan avio-ongelmat heijastuvat traagiset mittasuhteet saavaan tapahtumaketjuun. Avioliittonsa kylmyyteen kyllästyneen Irenen heittäytyminen suhteeseen nuoren Salmen (Eero Milonoff) kanssa saattaa tuntua äkkinäiseltä, sillä naisen sielunmaisema jää hieman ohuelle kuvaukselle.

Karukosken kerronta on mukaansatempaavaa olematta liian kosiskelevaa. Henkilöiden luonnehdinta on riittävän moniulotteista, minkä ansiosta kerronta säilyttää jännitteensä loppuun asti. Kuvien annetaan viipyä henkilöiden kasvoilla, jotta emotionaalinen side heihin ehtii muodostua. Tyttö sinä ole tähti -elokuvaan verrattuna Karukoski on kehittynyt ohjaajana monin tavoin. Nuori Niilo Syväoja selviytyy Johanssonin roolista hienosti. Muista näyttelijöistä nostettakoon esiin arvaamattoman Salmen roolin vakuuttavasti tulkitseva Milonoff.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.