Tuomari Nurmio - Paratiisin puutarha

TUOMARI NURMIO

Paratiisin puutarha

Ratas
Tuomari Nurmion musiikin ystävät hukkuvat miehen nimeä kantaviin julkaisuihin tänä syksynä. Kaksi live-dvd:tä, Stadilaista tangoa etsimässä -dokumentti ja Hotelli Voodoo -musikaali ovat taidolla tehtyjä paketteja tosifaneille. Taiteilija itse on uhrannut eniten aikaansa massiiviseen Dumari-elämäkertaan ja tähän samaan aikaan ilmestyvään uutuuslevyyn.

Nurmio on jo ajat sitten Ismo Alangon ohella julistettu Suomen viralliseksi rock-kameleontiksi. Koskaan voi ei tietää mihin päin herra seuraavaksi suuntaa. Poukkoilu tyylilajista toiseen voi välillä tuntua pakonomaiselta ja siitä itsessään alkaa muodostua maneeri.

Julkaisuiden tason pysyessä näin korkealla jatkuva takinkääntö on vain tervetullutta, jos sen ansiosta musiikin tekeminen tuntuu taiteilijalle itselleen mielekkäältä. Eri tyylisuuntien kokeilu ei tietenkään ole muiden kuin markkinointimiesten painajainen. Paratiisin puutarhan luulisi löytävän tiensä maksavan yleisön kotistereoihin. Levy on kuulijaystävällisintä Nurmiota vuosiin.

Levyä ensimmäisiä kertoja kuunnellessa tuntuu siltä, että tämä on kohta 60-vuotiaalle taiteilijalle uusi alku. Pöytä on putsattu ja vanhat muisteltu. Albumilta välittyy myös melkoinen näyttämisen- ja todistamisenhalu. Vaikuttaa siltä kuin Nurmio haluaisi näyttää nuoremmille musiikintekijöille miten hommat hoidetaan. Tässä vaiheessa uraansa hänen ei tietenkään enää tarvitsisi todistaa yhtään mitään kenellekään.

Levy ei missään tapauksessa ole päällekäyvä, päinvastoin. Latino- ja slaavilaisvaikutteilla maustettu letkeästi eteenpäin groovaava tavara on jonkin sortin tanssimusiikkia. Taidokkaat tekstit ovat välillä hyvinkin synkkiä ja pohdiskelevia, mutta yleistunnelma on mukavan rento. Ahdistavan riipiviä ja repiviä peltilaatikkokitarasoundeja ei levyltä löydy.

Sovitukset ovat omaperäisiä, sillä alun perin kitaralle sävellettyjä riffejä on toteutettu puhaltimilla ja jousilla. Erilaiset perkussiot ja kilkuttimet saavat levyn lentoon.

Nurmio palaa Paratiisin puutarhalla nimeä myöten ensilevynsä Kohdusta hautaan tunnelmiin. Toteutustapa on erilainen, mutta jotain samaa levyissä on. Jos debyyttialbumi oli yliopisto-opiskelijaa parodioineen Tuomari-hahmon näkemys asioista, niin uutukaisella kuullaan samaa kaveria 30 vuotta myöhemmin. Tarinankertojana on kuitenkin arvokkaampi herrasmies, eli Nurmion Dumari-hahmo. Nyt Dumari ei kuitenkaan rähjää, vaan pohdiskelee.

Teksteissä pysytellään pitkälti perusaiheiden parissa. Rockissa, kuten kaikissa taiteenlajeissa on lopulta kuitenkin vain kaksi käsittelemisen arvoista teemaa, eli rakkaus ja kuolema. Harmillisesti sanoituksia ei tämänkään levyn kansiin ole painettu.

Tuomionpäivää ja kuolevaisuutta pohditaan levyllä enemmän yleisellä tasolla kuin lauluntekijän henkilökohtaisina kauhukuvina. Nurmio ei suostu luovuttamaan ja hyvällä tuurilla hän rokkaa vielä toiset kolmekymmentä vuotta.