Tuomas Kyrö Kunkku

Tuomas Kyrö on saattanut kirjoittaa uransa pääteoksen. Kunkku on syvällinen ja välillä aivan hölmö. Yli viisisataasivuinen teos alkaa lauseella: ”Minä olen tissimies.” Lause kuvaa Kyrön huumorin ydintä: kykyä liikkua vaivatta lapsellisuudesta älyllisyyteen.

Kunkkuun on kirjoitettu vaihtoehtoinen Suomen historia ja kertomus sen onnettomasta kuninkaasta Kalle XIV Penttisestä. Romaanin Suomi on melkein Ruotsi: edistyksellinen monarkia, jolla on loistokas historia, menestyvä elinkeinoelämä ja jopa oma avaruusohjelma.

Romaanin Ruotsi on sen sijaan ankea takapajula. Työttömyyden ja näköalattomuuden synkistämä maa, jonka pääkaupunkia Tukholmaa korjataan ydintuhon jäljiltä. Valtioiden vertailun tekee herkulliseksi se, ettei kaikki ole vaihtunut yksi yhteen, vaan maiden ominaispiirteistä on tiristetty karkeimmat puolet, jotka liioitellaan äärimmilleen.

Etelänaapuri Viro taas on takertunut kunnialliseen Talvisotaan, mutta tuottaa maailmalle menestyneitä kevyen musiikin artisteja.

Kunkun kerronnassa kurotaan kiinni syntymästä lähtien Kunkun edellinen elämä hovissa nykyiseen elämään toimeentulotuen varassa.

Hyvinvoinnin keskelle syntyvä kuningas onnistuu pilaamaan kaiken. Ensin menevät ystävät, sitten arvovalta, perhe ja lopulta koko monarkia lakkautetaan.

Kaikki johtuu oikeastaan Kunkun fiksaatiosta tisseihin. Imettäjänsä rinnoista lähtenyt kaipuu naisen povea kohtaan saa Kunkun mokaamaan parisuhteensa ja karkottamaan lapsensa, eikä hän edes huomaa Ruotsin ja Suomen yhdistymistä, kun mielessä ovat poplaulajan rinnat.

Kunkku on säälittävä tapaus, jolta puuttuvat kaikki elämässä selviytymiseen tarvittavat kyvyt lukutaidosta lähtien. Mitään ei ole vaadittu, kun päässä on kruunu ja hovimarsalkka tukena.

Kirjan syvällisyys rakentuu Kunkun kasvusta. Lähtötilanne on heikko. Hän on yksinäinen ja unohdettu varastoapulainen, jolle pankkiautomaatin käyttö on liian haasteellista. Hänen ainoana haaveenaan on saada perhe uudelleen kasaan ja viettää yksi kunnollinen joulu. Avuksi saapuu Belmontia polttava hyvähaltiatar Helena, joka kädestä pitäen laittaa Kunkun asioita järjestykseen.

Ilman Kunkun kasvutarinaa kirja jäisi ajatusleikiksi, joka olisi oikein viihdyttävä mutta yhtä tyhjänpäiväinen kuin Aku Ankan taskukirjat.

Todellisten henkilöiden sanamuunnoksista tulee mieleen Aku Ankka, ja Suomi saa ankkalinnamaisia piirteitä, kun tarinassa törmäilevät John F. Kennedy, Edvin Laine, Hector Doctor ja iskelmätähti Dannii.

Sivuhenkilöt saavat kommentoida tarinan käänteitä, ja välillä selostetaan Suomen kuvitteellista historian kulkua vuodesta 1947 nykyaikaan. Metodi tuo tarpeellista vaihtelua. Ilman sitä kirja olisi humoristisen tyylilajin edustajana ylipitkä.

Läsnä ovat myös Kyrön rakkaat aiheet urheilu ja ruoka. Vastentahtoisesti rooliinsa istutettu Kunkku haluaisi pelkästään pelata tennistä. Helena opettaa hänelle ruuanlaittoa samalla tavoin kuin Mielensäpahoittajassa opeteltiin.

Kyrön Mielensäpahoittaja tuli tiensä päähän, kun taas Kerjäläinen ja jänis uhkui samaa humaania ymmärrystä kuin uutuus. Kunkku yhdistää Kyrön edellisistä kirjoista tuttuja teemoja, mutta on itsenäinen askel eteenpäin.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.