Turkka kuolee -näytelmä riisuu nero-myytin ja näyttää ylistetyn ohjaaja-kirjailijan varjopuolet – "On surullista, ettei kukaan halunnut nähdä, kuinka väkivaltainen hän oli"

Kun ohjaaja ja kirjailija Jouko Turkka kuoli 74-vuotiaana kotonaan Pirkkalassa vuonna 2016, täyttyi media ylistävistä sanoista. Etelä-Suomen Sanomissa 3.8.2016 Lahden kaupunginteatterin näyttelijä Ritva Sorvali kutsui Turkkaa neroksi, jonka ansiota on pitkälti se, että Suomessa on nyt moraalisesti tinkimättömiä näyttelijöitä.

Tampereen Teatterikesässä viime torstaina kantaesityksensä saanut ohjaaja Ruusu Haarlan ja näyttelijä Julia Lappalaisen Turkka kuolee purkaa yhden teatterin kiistellyimmän ja ylistetyimmän hahmon neromyyttiä.

Haarlalla ja Lappalaisella Turkan kuoleman jälkeinen keskustelu särähti korvaan.

– Kiinnitin huomiota siihen silmittömään ristiriitaan, että hänellä on sellainen asema, vaikka kaikki tietävät, mitä hän on pedagogisesti tehnyt, Haarla sanoo.

Turkka toimi 1980-luvulla Teatterikorkeakoulussa näyttelijän- ja ohjaajantyön professorina. Koulun rehtori hän oli vuosina 1982–1985. Esitykseen Haarla ja Lappalainen lukivat Turkasta kertovia tekstejä ja haastattelivat Turkan entisiä oppilaita. Yksi niistä oli näyttelijä Katja Kiuru. Häntä haastatellaan esityksessä Satu Silvon lisäksi videolla. Kiuru oli katsomassa näytelmän kantaesitystä Tampereella.

– Esitys on rehellinen kuva Turkasta, Kiuru sanoo.

Sellaista on hänen mielestään tarvittu. Kiuru mainitsee esimerkkinä Kari Kontion vuonna 1988 kirjoittaman Kausi helvetissä eli Neljä vuotta Turkan koulussa -kirjan, joka ei saanut suurta huomiota.

– On surullista, ettei kukaan halunnut nähdä silloin, kuinka väkivaltainen hän oli, Kiuru sanoo Turkasta.

Vuonna 1983 Turkan opetusmenetelmistä tehtiin oikeuskanslerille kantelu, jonka mukaan Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa ja harjoituksissa on käytetty henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Toimiin kantelu ei johtanut, koska selvityksen mukaan menetelmät eivät olleet lainvastaisia.

Harjoitukset olivat väkivaltaisia, oppilaita arvotettiin ja laitettiin lokeroihin, Kiuru kuvailee Turkan aikaa Teatterikoulussa.

– Ei siinä mitään luovaa tapahdu, kun toinen huutaa sentin päässä niin, että räkä lentää naamalle ja maksalaatikko haisee.

Kerran Turkka pillastui Kiurulle niin, että hän painoi nyrkkinsä Kiurun ohimolle ja huusi ”helvetti, että piti ottaa sut tänne kouluun”.

– Olin tehnyt kaikki opiskeluvuodet juuri niin kuin hän pyytää. Lähde siitä sitten yrittämään ammattilaiseksi, kun guru jolle on antautunut viekin kaiken veke.

Kiuru kirjoitti Turkasta myös viime vuonna julkaistussa kirjassaan Palasina ja kokonaisina: Ihminen näyttämöllä.

– Silloin palasin muistoihin, itkin ja paruin, Kiuru sanoo ja jatkaa, että raivoaa kyllä vieläkin.

Pahinta Kiurusta on se, ettei toimintaan puututtu. Esityksellä on hänen mielestään merkitystä juuri teatterialan ihmisille. Ehkä se antaa tyydytystä myös niille, jotka yrittivät aikoinaan muuttaa asioita, hän pohtii.

Teoksellaan Haarla ja Lappalainen halusivat pohtia sitä, mikä tarve ihmisillä on nostaa Turkan kaltaisia ihmisiä jalustalle. Turkan aika on jättänyt heidän mielestään Teatterikorkeakouluun jäljen, joka vaikuttaa edelleen. Kun Turkka sai ennen käyttäytyä miten lystäsi, vahditaan ohjaajakoulutuksessa nyt liikaa sitä, ettei ohjaaja vain sano yhtä väärää sanaa.

Ennen teoksen tekemistä Turkka oli Lappalaiselle pelkkä legenda.

– Tämän aikana Turkka on kutistunut ihmisen kokoiseksi, hän kuvailee muutosta.

Haarlan esittämä 74-vuotias Turkka on väsynyt. Hän esittelee kivikokoelmaansa, eikä enää raivoa. Peti on pedattu valmiiksi.

Kiuru kuvailee loppukohtausta kauniiksi.

– Siinä tuli häivähdys, että helvetti. Joudunko nyt tuntemaan myötätuntoa Turkkaa kohtaan?

Ei ehkä aivan.

– Enemmän tunne oli sellainen, että hänhän on ihan tavallinen ihminen, joka dementoituu. Hän on vain yksi meistä.

Turkka kuolee Korjaamolla Helsingissä 19.–28.8.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .