U2 - No Line on the Horizon

U2

No Line on the Horizon

Island

Jos bändi on niin suuri, että USA:n presidentti pyytää soittamaan virkaan-astujaisiinsa, voisi helposti kuvitella, että musiikillinen kunnianhimo on karannut ulkomusiikillisten hömpötyksien mustaan aukkoon.

Onko musiikilla enää väliä kun on saanut kaiken ja yrittää keskittyä maailman pelastamiseen?

On kuljettu pitkä aika siitä, kun neljä teiniä soitteli 70-luvulla omakotitalon ulkovarastossa Dublinin työläisalueella. On myös viisi vuotta edellisestä How to Dismantle an Atomic Bomb -albumista.

Ajan kuluminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että liekki olisi kokonaan sammunut tämän erityisen yhtyeen kohdalla.

Uuden albumin ensimmäisen kuuntelun jälkeen tietää, että levyllä on paljon annettavaa, vaikka ylös ei nouse helppoa karamellia. Se on hyvä merkki.

Albumin starttaava nimibiisi on johdatteleva, rosoinen ja mielenkiintoinen eikä mikään hitti. Magnificent tuo mieleen Achtung Babyn kultakauden ja kuulostaa hyvin paljon, siltä mitä yhtyeeltä odotetaan. Ylipitkä Moment of Surrender haiskahtaa levyntäytteeltä.

Karseinta kalkkia allekirjoittaneen kurkkuun kaataa umpitylsä ja epämusikaalinen sinkkubiisi Get on Your Boots. Miksi tämä sinkuksi, miksi edes levylle? Albumia ei kenenkään kannata tuomita kyseisen biisin perusteella.

Jos puhutaan levyn mielenkiintoisimmasta annista, niin pöhkösti nimetty ja sanoitettu Unknown Caller nousee musiikilliseen kärkeen. Kertosäkeen huutokuoro toimii loistavasti ja The Edgen kitara kimaltaa tavalla jolla hän on maineensa ansainnut.

Tuotantovoimasta ei ole ollut puutetta, sillä tuottajan ja biisintekijöiden rooleissa ovat hosuneet varsin nimekkäät Brian Eno ja Daniel Lanois.

Levyä varten kirjoitettiin kuulemma 50-60 kappaletta, joista sopivimmat päätyivät levylle. Hienosti levy taas soikin, vaikka sitä tuskin kukaan osasi epäilläkään.

Parhaaksi biisiksi nousee arvoituksellinen, rohkea ja jättiläismäinen FEZ - Being Born. Anton Corbijnin Marokon Fezissä ottamat promokuvat tuovat biisiin ja levyyn aivan erityisen ulottuvuuden.

Ei voi olla mainitsematta myöskään rohkeaa ja klassikolta soundaavaa Breathea.

Vaikka tähtikirkkaat hitit puuttuvat levyltä, kokonaisuus on eheä ja mielenkiintoisempi kuin muilla bändin levyillä Achtung Babyn jälkeen. Yhtye ei kuulosta trendikkäältä, mutta ei myöskään vanhanaikaiselta tai pliisulta. Ajattomalta ehkä?

Tunnelmaltaan levy on lievästi surumielinen ja salaperäinen. Ja mikä tärkeintä: karseimmat aikuisrock-biisit loistavat poissaololla. Maailman suurin bändi on edelleen musiikillisesti relevantti.