Ulrike Meinhof - Lähemmäs totuutta, ei todellisuutta - Katriina Lehto

KATRIINA LEHTO Ulrike Meinhof - Lähemmäs totuutta, ei todellisuutta Ajatus-kirjat 2007, 352 s.

Katriina Lehdon teos Ulrike Meinhofista (1934-1976), etevästä saksalaisesta lehtinaisesta ja terroristista, Punaisen armeijakunnan (RAF) keulahahmosta, edustaa pätevää poliittista elämäkertakirjallisuutta. Teos on dokumentoitu huolella akateemisen opinnäytteen tapaan, ja sen pohjalta on valmistumassa väitöskirja samasta aiheesta.

Lehdon teoksessa käydään läpi poliittista historiaa päähenkilön elämän ja hänen ideologisten valintojensa välityksellä. "Henkilökohtainen on poliittista", oli yksi 1960-luvun opiskelijaradikalismin keskeisistä teeseistä. Ulrike Meinhof vei tämän teesin tulkinnan äärimmilleen, uhraamalla lopulta oman henkensä ja elämänsä.

Lehdon kirjassa selostetaan perusteellisesti se prosessi, jonka seurauksena idealistinen ja monia ihanteita edistävä valpas lehtinainen kääntyy pettymysten myötä omien ihanteidensa kannalta päinvastaisten ideoiden kannattajaksi. Miten pasifistista tuleekin väkivallan kannattaja.

Yhteiskunnan ilmapiiri ja niin sanotut yleiset syyt ovat toki tässä prosessissa ratkaisevia tekijöitä, mutta myös aatteellisella ja vallankumouksellisella humalalla on oma kiihottava merkityksensä.

Ihmiset roolileikkejä pelaamassa

Voi olla niinkin, että puhtaasti sosiologinen ja valtio-opillinen lähestymistapa ihmisen suuria eksistentiaalisia kysymyksiä kohtaan on yksikertaisesti virheellinen. Poliittinen toiminta ei voi koskaan ratkaista yksilön syvempiä henkilökohtaisia ongelmia.

Äärimmilleen politisoitu ajattelutapa ei tätä koskaan tunnusta. Tämä on ollut yhtenä terrorismin siemenenä venäläisestä nihilismistä lähtien. Eli: "olkaa realisteja, vaatikaa mahdottomia!"

Ranskan vallankumouksen julistuksissa terrorismi tulkittiin valtion harjoittamaksi väkivallaksi kansalaisen oikeuksia ja fyysistä koskemattomuutta kohtaan. Tällä haluttiin korostaa yksilön oikeuksia.

Länsi-Saksassa laadittiin niin sanotut terroristilait vuonna 1972, jolloin valtion koskemattomuus nostettiin yksilön koskemattomuuden edelle. Yhteiskunnallinen tilanne valtion ja opiskelijoiden välillä kärjistyi äärimmilleen. Tosin silloisessa Itä-Saksassakin marssijärjestys oli aina ollut selvä - valtio oli aina oikeassa, eikä siitä keskusteltu.

Psykohistoriallinen ulottuvuus voisi hieman syventää Meinhofin henkilökuvaa ja toisen maailmansodan jälkeisen Saksan mentaalihistoriaa.

Lehdon kirjan lähtökohta on kuitenkin pääosin politologinen. Siinä aikakauden teesit, ajatukset ja ideat risteilevät ja käyvät kiistaa toistensa kanssa. Mutta ideologisten naamareiden takana on ihmisiä, jotka pelaavat aina useampia pelejä ja roolileikkejä.

HANNU WAARALA