UudenPolvenMuseo 2015 Kankaan vanhassa paperitehtaassa

Kesänäyttelyt samaistuvat usein paikkaan, jossa näyttely pidetään. Toistuvat vierailut tutussa tilassa tekevät näyttelystä kodikkaan perinteen. Vaikka nyt kymmenen vuotta täyttävä UudenPolvenMuseo onkin olemassaolonsa aikana vaihtanut paikkaa, näyttelyyn liittyy vahvasti ajatus tehdashallista, ensin Säynätsalossa, nykyään Jyväskylän Kankaalla.

Toinen mielleyhtymä on sanapari ”vapaa pääsy”. Pääsymaksuton, vuotuinen kesänäyttely on harvinainen aarre.

Tehdashalli vapauttaa. Kun mikään ei ole liian suurta, mittakaava kasvaa. Esillä onkin esimerkiksi Jonna Jantusen Cover, seinälle ripustettu rivi vesirännejä. Rännit on tuotu jostakin kaupungilta, niissä on maalia ja kadulta tuttuja tarroja. Teos istuu tehdasympäristöön, jossa ei koskaan voi olla varma, mitä sinne on tuotu ja mikä on ollut siellä aina. Seinissä on kirjoitusta, lattiaan on maalattu nuolia. Ja nyt nämä rännit.

Suuretkin teokset voivat kummallisesti hukkua hallin kirjavan lattian ja seinien sekaan. Pauliina Turakka Purhosen vangitsevat tekstiiliteokset jäävät täällä ympäristön visuaalisen ylitarjonnan jalkoihin. Toisaalta teoksen ja ympäristön suhde paljastaa, mitä taide oikeastaan on: jälki, joka on tehty tai tuotu johonkin tilaan. Joskus jälki katoaa, joskus jälki kirkuu.

Kierrän näyttelyn muutaman kerran, ja aina löydän jotakin, mitä en ennen huomannut. Näyttelyn yksi parhaista puolista onkin se, että saan löytää itse. Teosluetteloa ei ole, joten kaikki tulee yllätyksenä. Jokaisen teoksen luo saa kävellä erikseen.

Löydän Merja Metsäsen piirustuksista paluun kynän ja paperin perimmäiseen liittoon. Löydän Harald Karstenin sympaattisen sirpaleinstallaation.

Paikoin kaikki tuntuu huutavan huomiota. Tuomas Hallivuon Kulma-installaatio on saanut seurakseen Heikki Korkalaisen ääniteoksen. Äänet hallissa sekoittuvat, enkä ole varma, erotanko Korkalaisen teoksen muista.

Kuin kävelisi sorassa takaperin, ajattelen kuulevani, ja äänen epävarmuus vertautuu Hallivuon päiväkirjamaiseen maalauskoosteeseen. Niin yksinäinen on luova tila, joka on uskallettava ottaa vastaan.

Ja sitten: Tiina Ekosaaren minimalistinen videoteos Sininen hetki, aamu. Ekosaari on valokuvannut aamuvaloa lauantaisin. Valo vuotaa hitaasti vuodenajasta toiseen. Teos alleviivaa muutosta – pysyvyys on vain sitä, että asiat ympärillämme muuttuvat niin hitaasti, että emme itse sitä huomaa.

Lapsi kädet korvilla, eli Tommi Toijan veistos HILJAA!!!, istuu hallissa kommenttina ympärillä kieppuviin ääniin. Mutta on täällä hiljaistakin. Minja Revonkorven installaatio on katettu pöytään kuin vaitonainen sukupäivällinen.

Teos on täynnä kaikkea sitä, minkä me elämässämme nöyrästi nielemme: tiedonmuruset sukumme historiasta, käskyt, kivut, kysymykset vailla vastausta, kauneuden ja alati kasvavan kaaoksen kaikkialla.

UudenPolvenMuseo rönsyilee ja tuntuu kasvavan vuosi vuodelta. Toivottavasti näyttelykoneisto ei kuitenkaan tule liian raskaaksi toteuttaa. Tätä tulisi nopeasti ikävä.

Näyttely on avoinna joka päivä klo 12–18 (Kympinkatu 4, Pergamenttihalli, Jyväskylä). Vapaa pääsy.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.