Uusi nykyisyys – Mäntän XX kuvataideviikot

Uusi nykyisyys – Mäntän XX kuvataideviikot

Mäntän XX kuvataideviikkojen kuraatorina on taiteilijapari Kalle Hamm ja Dzamil Kamanger. Heidän teemansa on ulkomaalaiset taiteilijat Suomessa ja siihen liittyvä transkulttuurisuus, jolla tarkoitetaan kahden tai useamman kulttuurin vuorovaikutusta. Espanjasta muuttaneen Jon Irigoyenin installaatio Suomen 2015 vaalien tuottamista arvonmuutoksista on vuorovaikutuksen ajankohtainen kiteytymä.

Kun kulttuurit kohtaavat, syntyy aina jotain aikaisemmasta poikkeavaa. Kolmas tila on käsite, jolla on kuvattu muun muassa transkulttuurisuuteen kytkeytyvien identiteettien hahmottumista. Fyysisesti kuvataideviikkojen tila on kuin ennenkin, mutta henkisesti se on muuntunut kolmanneksi tilaksi. Kuraattorit ovat kuvanneet tilaa otsikolla Uusi nykyisyys.

Hamm ja Iranista Suomeen muuttanut Kamanger aloittivat taiteilijaparina 15 vuotta sitten. Samoihin aikoihin myös suomalaiseen kulttuuripolitiikkaan ilmestyivät käsitteet maahanmuuttaja ja monikulttuurisuus, jotka ovat tänä kesänä olleet medioissa esillä yhtä runsaasti kuin sadepilvet sääennusteissa. Sen sijaan kuvataiteen piirissä kansainvälistymistä ei ole juurikaan käsitelty tällaisesta näkökulmasta. Kansainvälisyys kun on merkinnyt jotain maan rajojen ulkopuolella olevaa, jota on pitänyt erityisesti matkustaa kokemaan, opiskelemaan tai kuratoimaan.

Mäntässä näkökulma on käännetty toisin päin, uuteen nykyisyyteen. Kun Kiasmakaan ei ole reagoinut reaaliaikaisesti polttavaan teemaan, se sai toteutuksen taiteen ”vapaalla kentällä”. Niinpä tietysti, Mäntässä! Hamm ja Kamanger ovat tehneet monikulttuuristuvan Suomen taidehistoriaa.

Mukana on 43 taiteilijaa, taiteilijaparia tai -ryhmää, jotka ovat kotoisin eri puolilta maapalloa. Erityisesti taiteilijaparina työskentely näyttää toimivalta muodolta kulttuurien välisen vuorovaikutuksen ilmentämiseen. Suomalaiskorealainen pari Nana & Felix jää mieleen lennokkaalla nimellään, mutta myös siksi, että heidän videoinstallaationsa ja valokuvateoksensa ovat näyttelyn ehdotonta huippua. Sveitsiläissuomalaisen taiteilijaparin Sasha Huberin & Petri Saarikon teos Juuret sopii hyvin avainteokseksi yhä sokkeloisemmaksi muuttuvaan kolmanteen tilaan.

Apuraha-anomuksissa maahanmuuttajataiteilijoiden määrä on tasaisesti kasvanut, ja ohittanut ruotsinkielisten lukumäärän. Suurin osa anomuksista sijoittuu kaavakkeen legendaariseen sarakkeeseen muu. Tila-, ääni-, performanssi-, video- ja yhteisötaide hallitsevat myös näyttelyä.

Näyttelyvieraat ovat oikeutetusti ymmällään, kun he eivät mistään löydä tietoa taiteilijoiden synnyinmaasta. Transkulttuurisen sekoitussuhteen tarkastelussa informaatio olisi tuiki tarpeen. Kun sitten kotosalla googlettaa tuota ansioluetteloiden perustietoa, törmää toiseen outouteen: huomattava osa taiteilijoista on nimittäin Aalto-yliopiston ja taideyliopiston entisiä ja nykyisiä opiskelijoita.

Kokonaisuutta hallitseva tutkivan taiteilijan metodi ja saavutettavuutta sabotoiva englannin kieli tuleekin yliopistomaailmasta eikä ole yksipuolisesti transkulttuurisen taiteen ominaisuus. Silti esimerkiksi Iranista saapuneiden Bita Razavin ja Sepideh Rahaan installaatiot ovat myös emotionaalisesti vaikuttavia.

Näyttely sysää kysymään, onko maahanmuuttajataiteilijoita Helsingin ulkopuolella ollenkaan. Keskisuomalaisina tiedämme, että onhan toki. Mäntässä heitä ei kuitenkaan näy, ja harvakseltaan muidenkaan maakuntien taiteilijoita. Näin kuraattorit ovat asettaneet maahanmuuttajataiteilijat samaan hierarkiaan kuin kantasuomalaisetkin. Tässä suhteessa näyttely ei tee historiaa vaan toistaa sitä.

Toki muutamia taiteilijoita on löytynyt pohjoisemmastakin. Suohpanterror on nimettömien saamelaistaiteilijoiden ryhmä, jonka aktivistisella voimalla ladattu julistelakana on Pekilon ulkoseinässä. Ranskalaissyntyisen Christelle Masin Provokaatio on absurdin härski teos, jossa ananas kiroilee. Mas asuu Oulussa, Englannista muuttanut Edwina Goldstone Riihimäellä ja Yhdysvalloista muuttanut William Dennissuk Imatralla.

Dennisukin spiraaliveistokset Taavetinsaaren rantavedessä edellyttävät patikointia, mutta se kannattaa. Näyttelyn edellyttämästä ajatustyöstä pingottunut mieli tarvitsee täydellistä harmoniaa ja sitä se saa.