Valokuva valaisee yksityiset kokemukset

ANNI LEPPÄLÄ

Tampereen taidemuseossa 30.5.2010 saakka.

Anni Leppälän valinta Vuoden nuoreksi taiteilijaksi tuntuu tulleen hyvään aikaan. Tampereen taidemuseon kaksi kerrosta täyttävä näyttely on ehjä ja ajateltu kokonaisuus, jonka osat loksahtavat täydellisesti yhteen. Näyttely on kuin runokokoelma - jokainen valokuva on tarina, ja kokonaisuus on jotain vielä enemmän. Tiivis tunnelma pysyy koossa alusta loppuun. Mitään ei puutu, eikä mitään ole liikaa.

Leppälä tutkii tytön ja naisen elämää. Historia on ketju, jossa nykynaisilla on esiäitiensä kanssa enemmän yhteisiä kuin erilaisia kokemuksia. Menneet naiset ovat mukana esiliinoina, paperinukkeina ja vanhoina huonekaluina. Menneisyyden maailma on meille niin yhteinen ja tuttu, että hetken luulin taiteilijan käyneen ottamassa pari kuvaa oman mummolani pihasta.

Kuvissa on paljon kerroksia, joita kuorimalla pääsee kohti jotain sellaista, mitä voisi kutsua naisena elämisen ytimeksi. Monessa kuvassa ollaan lähtemässä pois. Ollaan selin. On paljon tyhjää, tyhjiä näyttämöitä, paperinukkejen vaatteita, juomalasi. Osa kuvista paljastaa mielikuvituksen luomat maailmat, sinisen samettimekon pirtin penkillä, haaveet jotka nostavat jalat irti maasta.

Nainen on yhtä aikaa näkyvä ja näkymätön. Hän seisoo viljapellossa, suoraan edessäni, mutta jää tähkien taakse niin ettei hänen kasvoistaan saa selvää. Hän katsoo meitä valkoisen ilmapallon läpi tai nostaa kasvojensa eteen kipsisen pään. Hän kävelee puutarhassa ja kantaa valoa käsissään.

Nämä tytöt ja naiset ovat herkkiä ja kauniita, mutta eivät jää herkkyytensä jalkoihin. He pääsevät (tai joutuvat) sellaisiin maailman kuoppiin, joita kiireisemmät ja kovempikuorisemmat ihmiset eivät edes huomaa. Herkän tytön vaarana on jäädä oman pelkonsa vangiksi, mutta nämä tytöt eivät pelkää. He kaivavat omaa reittiään kuin mato omenassa. He pysähtyvät ja ihmettelevät, mutteivät anna elämän kaoottisuuden hukuttaa itseään.

Leppälä tavoittaa kipeän ulkopuolisuuden. Tuntuu, kuin katselisi omaa lastaan tai lapsenlastaan, jonka vaikeuksia ja tuskaa ei voi ottaa kantaakseen vaikka kuollakseen haluaisi. Kasvun suuret kivut ovat tuttuja jokaiselle, mutta kunkin on kestettävä ne itse, vuorollaan. Ja kasvu kipuineen alkaa heti syntymästä.

Pelkäksi kivun ja yksinäisyyden tutkimukseksi Leppälän näyttely ei kuitenkaan jää. Hienovaraisesti hän kuljettaa katsojansa läpi monenlaisten tunnetilojen. Naiseksi kasvaminen on täynnä riskejä, mutkia ja huumoriakin.

Näyttelyyn on pakko palata uudelleen. Haluan kulkea matkan monta kertaa, mutta välillä on saatava hengähtää. Näyttelyyn liittyy myös kaunis ja riittävän vähäeleinen kirja, jonka sisäaukeamalle on kätketty aarre: Bo Carpelanin Reunahuomautuksia, runoilijan kuvista löytämiä tarinankappaleita.

Paikoin kuvia katsellessani luulen, että vain nainen voi ymmärtää kaiken kuviin tiivistetyn alitajuisen voiman. Näyttely on harvinaisen sukupuolittunut, mutta uskon, etteivät miehetkään poistu museosta tyhjin mielin. Hyvä taide valaisee katsojansa omia kokemuksia, osoittaa taskulampulla nurkkia, joita ei muuten huomaisi. Leppälän taskulampussa on lempeää valoa.

Museo (Puutarhakatu 34)

on avoinna tiistaista sunnuntaihin kello 10-18.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.